"Minä tunsin sen muinoin", sanoi Reino, "mutta siitä on nyt jo paljon aikaa."
LIISI.
Seuraavan päivän iltapäivänä käyskentelivät Reino ja Liisi järven toisella puolella, milloin metsässä, milloin korkealla järvenrannalla. Liisi oli saanut Erkiltä toimeksensa hänen ja äitin poissa-ollessa näytellä Reinolle ympäristön kauniimmat näky-alat, etenkin järven toisella rannalla. Niissä toimissa liikkuivat he paikasta toiseen. Liisi lopullisesti väsyi ja istuutui puitten varjoon. Häntä vastakohti seisoi Reino nojaten puunrunkoon. Etäämmästä metsästä kuului silloin käen kukkuna ja hänen mielestänsä oli kuin olisi kaikki tämä jo ennen tapahtunut samoin. Reino katsoi kummallisella tavalla hymyellen Liisiin. "Emmekö rupee mansikoita hakemaan?" kysyi hän.
"Ei nyt ole mansikkain aika", sanoi hän.
"Mutta se tulee pian."
Liisi pudisti epäilevästi päätänsä, sitte hän nousi ja molemmin pitkittivät he käyntiänsä. Käydessään siinä hänen sivullansa, kääntyivät Reinon silmät useasti hänen puoleensa, sillä hän kävi somasti, ihan kuin vaatteittensa kannattama. Ehdottomasti jäi Reino monta kertaa jonkun askelen taaksepäin saadaksensa nähdä hänen kokonaan ja kerrassa. Niin tulivat he aukealle, kukkia kasvavalle paikalle, josta oli avara näkö-ala maisemaan. Reino kumartui ja otti muutamia kasvia maasta. Noustuansa osotti muotonsa tuskallisimpaa kipua. "Tunnetko tätä kukkaa?" kysyi hän.
Hän katsoi kysyvästi häneen. "Käenkukkahan se on. Niitä löytää metsässä yltäkyllin."
"Minulla on kotona muuan vanha kirja", sanoi hän; "minun oli tapa siihen kirjoitella kaikenlaisia lauluja ja riimiä, mutta sitä en enää kauvan aikaa ole tehnyt. Sen kirjan lehtien välissä on minulla säilytettynä käenkukka, mutta tiedätkö kenen antama?"
Äänettömästi nyökäytti hän päätänsä, loi silmänsä alas eikä muuta nähnyt kuin Reinon kädessä olevan kasvin. Kauvan seisoivat he niin. Kun Liisi taaskin nosti silmänsä häntä kohden, huomasi Reino niitten olevan kyyneliä täynnä.
"Liisi", sanoi hän, "tuolla noitten vuorten takana kului meidän nuoruutemme. Minne on se joutunut?"