"Ei hyväksytä! Ei hyväksytä! Hauke heittäköön uudestaan", huusivat hänen puoluelaisensa.
Mutta mantereen järjestysmies juoksi paikalle: "On pakosta hyväksyttävä; heitto kuin heitto!"
"Ole, Ole Peters!" huusi marskinuoriso. "Missä on Ole? Minne järjestysmiehemme on piiloutunut?"
Mutta Ole oli jo paikalla: "Mikä hätänä, kun noin huudatte? Heittikö se Hauke kätensäkin? Sitähän minäkin."
"Mitä vielä! Hauken täytyy saada heittää uudestaan. Näytä nyt että kielesi ei ole aivan suun täyteinen."
"Sen olen jo näyttänyt!" huusi Ole ja astui mantereen järjestysmiehen luo ladellen koko joukon hullunkurisuuksia. Mutta sitä terävyyttä ja ivaa, jota tavallisesti sinkoili hänen sanoissaan, ei niissä tällä kertaa ollut. Hänen vieressään seisoi muuan tyttö rypistetyin kulmakarvoin ja katsoi häneen terävin, säihkyvin silmin. Puhua ei hän uskaltanut, sillä naisilla ei ollut tässä leikissä mitään sanomista.
"Lörpöttelet tyhmyyksiä, kun ei sulia kerran järkeä ole!" huusi toinen järjestysmies. "Aurinko, kuu ja tähdet kuuluvat meille kaikille ja ovat aina taivaalla. Heitto oli huono ja huonotkin heitot otetaan lukuun."
Näin kiistelivät he vielä hetkisen, mutta lopputulos oli, että johtaja kielsi Hauken uudistamasta heittoaan.
"Eteenpäin!" huusivat manterelaiset ja heidän järjestysmiehensä irrotti maasta mustan sauvan. Heittäjä astui numeronsa huudettua esille ja heitti pallon eteenpäin. Kun patopäällikön isorenki meni tarkastamaan heiton tulosta, oli hänen pakko astua Elken ohi. "Kehenkä sinä olet niin rakastunut, että olet tänään unohtanut järkesi kotiin?" huusi tyttö hänelle.
Silloin katsoi Ole häneen melkein raivostuneena ja leikillisyys katosi hänen leveiltä kasvoiltaan. "Rakkaudesta sinuun", sanoi hän, "sillä sinäkin olet unohtanut järkesi."