"Mene sinä vaan, kyllä minä sinun tunnen, Ole Peters!" vastasi tyttö ja oikaisihe suoraksi. Mutta Ole käänsi päänsä eikä ollut koko puhetta kuulevinaan.

Kilpailua yhä jatkui, ja musta ja valkea sauva siirtyivät yhä edemmäs. Hauken toisella vuorolla lensi hänen pallonsa jo niin kauvas, että maali, suuri valkeaksi kalkittu tynnyri, tuli selvästi näkyviin. Hauke oli nyt voimakas, nuori mies ja hän oli lapsuudestaan saakka harjottanut laskutaitoa ja pallonheittämistä. "Ohoi, Hauke!" huusi joku joukosta. "Sehän oli kuin arkkienkeli Mikaelin heitto!" Vanha, leivoksia ja paloviinaa myöskentelevä nainen tunkeutui väkijoukon läpi hänen luokseen. Nainen kaasi lasin kukkuralleen ja tarjosi sen Haukelle. "Tule", sanoi hän, "sovitaan pois! Äskeinen heittosi oli parempi kuin silloinen, kun kissani tapoit!" Hauke katsoi häneen ja huomasi että se olikin Trine Jans. "Kiitän sinua, vanhus", sanoi hän, "mutta minä en maista tuota juomaa." Hän otti taskustaan kirkkaan hopearahan ja pisti sen Trinen käteen. "Ota tuo ja juo itse lasisi, silloin olemme täydellisesti sopineet."

"Oikein, Hauke!" vastasi vanhus seuraten hänen neuvoaan. "Oikein puhut; se sopiikin paremmin tämmöiselle vanhalle naiselle kuin minä olen!"

"Kuinka hanhesi voivat?" huusi Hauke Trinelle, kun tämä jo oli lähtemässä korineen. Mutta vanha nainen pudisti päätään takaisin kääntymättä ja huitoi ilmaan kurttuisilla käsillään. "Tyhjää, tyhjää, Hauke! Teidän kaivannoissanne on liian paljo rottia, Jumala paratkoon; täytyy hankkia elatuksensa toisella tavalla!" Samassa tunkeutui hän takaisin väkijoukkoon tarjoten jälleen ryyppyjään ja leivoksiaan.

Aurinko oli vihdoinkin laskenut padon taakse. Sen sijalla punasi taivasta sinipunerva hohde. Mustat varikset, jotka lensivät kisakentän yli, loistivat sen hohdossa aivan kullankellerviltä. Tuli ilta. Mutta marskilla kulki tumma ihmisjoukko yhä edemmäs taakse jääneistä asumuksista tynnyriä kohti. Oltiin jo niin lähellä, että se oli erittäin taitavalla heitolla saavutettavissa. Nyt oli marskilaisten vuoro. Hauken piti heittää.

Valkaistu tynnyri hohti illan varjossa. "Annatte kai meidän voittaa vielä kerran!" huusi joku manterelainen. Kilpailu oli ankara ja viimemainitut ainakin kymmentä jalkaa edempänä.

Hauken hoikka vartalo pistäysi samalla esiin väkijoukosta. Noiden soikeiden friissiläiskasvojen harmaat silmät tähystivät tynnyriä kohti. Sivulla riippuvassa kädessä oli pallo.

"Tynnyri on kai sinulle liian suuri", kuuli hän samassa Ole Petersin rämisevän äänen aivan korvansa juuressa. "Vaihdetaanko harmaaseen ruukkuun?"

Hauke kääntyi, tähdäten häneen terävän silmäyksen. "Heitän marskin puolesta!" sanoi hän. "Mihin sinä kuulut?"

"Ajattelin minäkin siihen kuuluvani. Sinä kai sentään heität Elke
Volkertsin puolesta?"