"Pois tieltä!" huusi Hauke asettuen heittoasentoon. Mutta Ole työnsi päänsä vieläkin lähemmäksi. Silloin äkkiä, ennenkuin Hauke vielä itse oli ennättänyt tehdä mitään, tarttui muuan käsi tunkeilevaan kiusantekijään ja tempasi hänet taaksekäsin niin voimakkaasti, että poika pyörähti keränä nauravien toveriensa joukkoon.
Se ei ollut mikään suuri käsi, joka tuon tempasun teki, sillä kun Hauke käänsi hiukan päätään, näki hän vieressään Elke Volkertsin, joka veti ylöskohonneita hihojaan alas. Tummat kulmakarvansa olivat tuimasti rypistetyt ja kasvoilla paloi harmin puna.
Silloin tunsi Hauke oudon voiman jännittävän käsivarttaan. Hän kyyristyi hiukan ja heilautti pari kertaa palloa kädessään. Sitte käsi liikahti ja ilma suhahti, kuolon hiljaisuuden vallitessa molemmin puolin. Kaikkein silmät seurasivat lentävää palloa, kuultiin kuinka se halkoi suhisten ilmaa. Äkkiä, pallon ollessa jo kaukana heittopaikasta, varjostivat sitä kalalokin hopeiset siivet, linnun lentäessä huutaen padolta päin. Mutta samassa kuultiin pallon tuolla kaukana kumahtavan tynnyrin laitaan. "Eläköön Hauke!" huusivat marskilaiset ja voimakkaasti vyöryi pitkin sankkaa joukkoa: "Hauke! Hauke Haien on voittanut!"
Mutta voittaja, jonka ympärillä kaikki tunkeilivat, tavotti sivulta vain yhtä ainoata kättä. Ja kun he jälleen huusivat: "Mitä siinä seisot, Hauke; pallohan on tynnyrissä!" — silloinkin hän vain nyökäytti päätään paikaltaan liikahtamatta. Vasta kun tunsi erään pienen käden lujasti omaansa puristetuksi, virkkoi hän: "Taidatte olla oikeassa, luulenpa itsekin että olen voittanut!"
Silloin alkoi ihmisjoukko liikehtiä takaisinpäin ja Elke ja Hauke joutuivat toisistaan eroon kulkeutuen väkijoukon kera kapakkaan vievälle tielle. Se kääntyi patopäällikön talon kohdalla mantereelle päin ja täällä onnistui molempien irtautua tungoksesta. Sillaikaa kuin Elke meni huoneeseensa, seisoi Hauke tallin oven edessä, katsellen miten sankat ihmisjoukot vähitellen vetäytyivät kirkonkylän kapakkaan päin, missä oli huone tanssijoita varten. Hämärä kääri vähitellen seudun vaippaansa ja päivän äänet sammuivat, kuului vain eläinten liikehtimistä hänen takanaan tallissa. Nyt oli hän erottavinaan huilun ääntä kapakasta. Sitten kuuli Hauke asuinrakennuksen nurkkauksessa hameiden kahinaa ja lyhyet, varmat askeleet riensivät alas polkua, joka vei marskipalstojen kautta mantereelle. Hämärässä erotti hän kulkijan vartalon ja huomasi että se oli Elke. Hänkin meni siis tansseihin! Veri syöksähti Hauken päähän. Eikö hänen pitäisi rientää tytön jälessä ja seurata häntä? Mutta Haukehan ei ollut mikään naisten hauskuuttaja, ja niin hän tuota miettien jäi seisomaan, kunnes tyttö hävisi pimeään hänen näkyvistään.
Kun Hauken ei enää tarvinnut pelätä saavuttavansa Elkeä, läksi hänkin samaa tietä kulkemaan ja saapui kapakan luo, jonka ulkopuolella ja porstuassa tungeskelevan väkijoukon huudot ja pilapuheet, huilujen ja pillien äänet huumasivat hänen korviaan. Kenenkään huomaamatta tunkeutui hän tanssitupaan. Se oli pieni ja niin täyteen ahdattu, että tuskin voi nähdä askelta eteensä. Vaijeten asettui Hauke ovipieleen, katsellen levotonta hyörinää. Ihmiset näyttivät hänestä narrimaisilta. Ei tarvinnut onneksi ajatellakkaan, että kukaan olisi enää muistellut iltapäivän tapahtumia ja häntä, joka aivan äskettäin oli leikin voittanut. Jokainen katseli ainoastaan tyttöään ja pyöri hänen kanssaan piirissä. Hauken silmät hakivat jotakin, sitä yhtä, ja vihdoin — siellä hän olikin! Hän tanssi serkkunsa, nuoren patovaltuusmiehen kanssa. Mutta pian hän katosi Hauken näkyvistä eikä enää ilmautunut. Siellä pyöri vain toisia tyttöjä, marskin ja mantereen kassapäitä, joista hän ei välittänyt. Silloin vaikenivat äkkiä viulut ja huilut ja tanssi taukosi. Mutta samassa se alotettiin taas uudestaan. Hauken mieleen johtui nyt että pitäisiköhän Elke hänelle antamansa lupauksen, vai saisiko nähdä hänen karkeloivan Ole Petersin kanssa tuosta aivan ohitse. Tuo ajatus oli häneltä melkein huudon pusertaa. Silloin niin, mitä hän silloin tekisikään? Mutta Elkeä ei näkynyt tällä kertaa lainkaan tanssijain joukossa.
Vihdoin sekin tanssi loppui ja alkoi toinen, muuan kaksiaskeleinen hyppy, joka aivan äsken oli päässyt paikkakunnalla kuosiin. Kuului hurja soitto, nuoret miehet syöksähtivät tyttöjen luo, valot seinillä välkkyivät. Hauke kurkotti kaulaansa nähdäkseen paremmin tanssijoita. Tuolla olikin Ole Peters kolmantena parina, mutta kuka oli hänen toverinaan? Hauken edessä seisova harteikas marskipoika peitti häneltä tytön kasvot. Mutta tanssi riehui edelleen ja Ole tyttöineen vetäytyi pyörteestä. "Vollina! Vollina Harders!" huusi Hauke miltei ääneen ja rinnasta kohosi helpotuksen huokaus. Mutta missä oli Elke? Eikö häntä ollut kukaan tanssiin pyytänyt, vai oliko hän kieltäytynyt kaikille, kun ei ollut tahtonut tanssia Olen kanssa? — Soitto alkoi uudestaan ja uusi tanssi, mutta Elkeä hän ei vaan nähnyt. Tuollapa tanssi Olekin, paksu Vollina jälleen käsipuolessaan. "Kas, kas", sanoi Hauke, "Jess Harderspa taitaa pian joutua viisinekolmansine marskipalstoineen eläkkeelle! — Mutta missä on Elke?"
Hauke jätti paikkansa ovipielessä ja tunkeutui peremmälle salia. Silloin joutui hän äkkiä Elken eteen, joka istui erään vanhemman ystävättären kanssa muutamassa nurkassa. "Hauke!" huudahti tyttö häneen katsahtaen. "Oletko sinäkin täällä? En ole nähnyt sinun tanssivan!"
"En olekkaan tanssinut", vastasi Hauke.
"Miksikä et?" Ja puoleksi istualta kohoutuen sanoi tyttö: "Tahdotko tanssia minun kanssani? En ole mennyt Ole Petersin kanssa. Hän ei tule toista kertaa pyytämään!"