Mutta Hauke ei halunnut tanssia. "Kiitos, Elke", sanoi hän, "en osaa tuota oikein, he voisivat sinulle nauraa ja silloin…" Hauke keskeytti puheensa ja katsoi harmaine silmineen häneen niin sydämellisesti, kuin olisi jättänyt niiden tulkittavaksi lopun sanottavastaan.
"Mitä tarkotat, Hauke?" kysyi tyttö hiljaa.
"Tarkotan, Elke, ettei tänään voi kuitenkaan minulle tapahtua mitään sen onnellisempaa, kuin jo on tapahtunut."
"Niin", vastasi tyttö, "sinä olet voittanut kilpailussa."
"Elke!" kuiskasi Hauke tuskin kuuluvasti.
Silloin hulmahti kuuma veri tytön kasvoihin: "Mene!" sanoi hän. "Mitä tahdot?" Ja hän loi katseensa alas.
Mutta kun muuan poika juuri tuli pyytämään Elken ystävätärtä tanssiin, sanoi Hauke vähän kovemmalla äänellä: "Luulin, Elke, voittaneeni jotain parempaakin!"
Vielä pari silmänräpäystä viivähtivät tytön silmät lattiassa. Sitte hän kohotti ne hitaasti ja loi Haukeen katseen, jossa ilmeni koko hänen olentonsa hiljainen voima, voima joka väreili Haukea vastaan kuin kesäillan väkevä lämpimyys. "Tee, niinkuin sydämesi käskee, Hauke", sanoi hän. "Me ymmärrämme toisiamme!"
Elke ei sinä iltana enää tanssinut, ja kun molemmat menivät kotiin, kulkivat he käsi kädessä. Ylhäällä taivaalla tuikkivat tähdet ja katselivat äänetöntä marskimaata. Vieno itätuuli toi mukanaan ankaraa pakkasta. Tuuli puhalsi ja nuo kaksi ihmislasta kulkivat tietään ohuissa pukineissaan, mutta kuitenkin tuntui kuin kevät olisi äkkiä puhjennut heidän ympärilleen.
* * * * *