Hauke aikoi hankkia itselleen erään esineen, jonka varsinainen tarkotus tosin siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, mutta jonka omistaminen tuottaisi hänelle hiljaista riemua. Sitä varten meni hän seuraavana sunnuntaina kaupunkiin vanhan kultasepän Andersenin luo. "Ojentakaa sormenne, niin mitataan", sanoi vanhus tarttuen hänen nimettömäänsä. "Tämä teidän ei olekkaan niin paksu, kuin teidänlaisilla on tavallista!" Mutta Hauke sanoi: "Mitatkaa mieluummin pikkusormesta!" ja ojensi sen hänelle.
Kultaseppä katsoi häneen vähän hämmästyneenä, mutta mitäpä häntä liikutti talonpoikaisnuorukaisten päähänpistot. "Sellaisia on meillä valmiina tyttöjen sormusten joukossa", sanoi hän Hauken punastuessa korvia myöten. Pieni kultasormus sopi hänen pikkusormeensa, hän otti sen äkkiä ja maksoi kirkkailla hopearahoilla. Sitte pisti hän sen tykkivin sydämin liivintaskuunsa. Siellä hän sitä alati kantoi, levottomana ja kuitenkin ylpeänä, ikäänkuin olisi liivintasku olemassa ainoastaan sitä varten, että siellä lymyilisi tuommoinen pieni sormus.
Siellä kantoi hän sitä pitkän aikaa, pitipä sen muuttaa majaa vielä toisenkin liivin taskuun. Tilaisuutta vangin vapauttamiseen ei ollut vieläkään ilmaantunut. Kerran oli kyllä hänen mielessään kytenyt ajatus astua suorinta tietä isäntänsä eteen; olihan hänenkin isänsä tilallinen! Mutta hiukan tyynnyttyään oli hän täysin selvillä, että vanha patopäällikkö olisi nauranut pikkurenkiään vasten naamaa. Ja niin puuhailivat hän ja patopäällikön tytär edelleen vanhaan totuttuun tapaansa toistensa rinnalla, jälkimäinenkin naisellisen luontonsa mukaisesti vaijeten ja kuitenkin tuntui kummastakin kuin he olisivat näinkin ollen kulkeneet käsikkäin.
Vuosi viimemainitun talvijuhlan jälkeen erosi Ole palveluksesta ja vietti häänsä Vollina Hardersin kanssa. Hauke oli arvannut oikein: vanhus otti eläkkeen, ja keltaista valakkaa ei enää vienyt laitumelle hänen paksu tyttärensä, vaan lystikäs vävypoika, jonka kerrottiin ratsastavan aina takaperin hevosen selässä Haukesta oli tullut isorenki ja hänen sijaansa oli astunut nuorempi. Patopäällikkö ei tosin ensin olisi suonut hänen ylenemistään. "Olkoon vaan pikkurenkinä", jupisi hän, "tarvitsen häntä kirjotusteni ääressä!" "Mutta silloinpa menee Haukekin tiehensä", sanoi Elke. Tämä vanhusta pelotti ja Hauke sai isonrengin paikan. Siitä huolimatta hän kuitenkin entiseen tapaan auttoi isäntäänsä patotoimissa.
Toisena vuotena alkoi hän puhua Elkelle, että hänen isänsä oli käynyt kivuloiseksi ja että niistä muutamista päivistä, jotka hän sai kesäisin olla isänsä apuna, ei enää nykyään ollut suurtakaan hyötyä. Vanhus valitteli, ja hän ei voi sitä kauvemmin sietää.
Oli kesäilta. Molemmat seisoivat tuon suuren saarnin alla lähellä ovea. Tyttö katseli hetkisen vaijeten ylös puun lehvistöön. Sitte hän virkkoi: "Minä en ole tahtonut sanoa sinulle, Hauke, tuosta asiasta mitään; arvelin että voit itse paraiten päättää mitä on tehtävä".
"Minun täytynee siis erota teiltä", vastasi Hauke, "enkä voi tulla koskaan takaisin."
He olivat hetkisen vaiti ja katselivat iltaruskoa, joka haipui vähitellen padon taakse mereen.
"Kaipa sinun täytynee", sanoi Elke. "Olin eilen aamuna isääsi katsomassa ja tapasin hänet nojatuoliinsa nukahtaneena. Hänellä oli piirrin kädessään ja piirustuslauta keskeneräisille töineen edessään pöydällä. Ja kun hän havahduttuaan oli haastellut vaivaloisesti neljännestuntia kanssani ja minä aijoin lähteä, silloin puristi hän kättäni niin tuskaisesti, kuin olisi pelännyt että näimme toisiamme viimeisen kerran — mutta…"
"Mitä, Elke?" kysyi Hauke, kun tyttö keskeytti empien.