Pari kyyneltä vierähti Elken poskelle. "Ajattelin vain omaa isääni", sanoi hän. "Usko minua, hänen käy vaikeaksi luopua sinusta." Ja ikäänkuin väkivalloin itseään pakottaen lisäsi hän: "Minusta tuntuu usein kuin minunkin isäni varustautuisi pitkälle matkalle".
Hauke ei vastannut. Hänestä tuntui kuin sormus olisi liikahtanut taskussa. Mutta jo ennen kuin hän oli ennättänyt hillitä mielenliikutuksensa, jatkoi Elke: "Ei, ei; älä ole pahoillasi, Hauke! Luulen ettet sinä ole silti meistä kokonaan eroava."
Silloin tarttui Hauke kiihkeästi tytön käteen — tämä ei vetänyt sitä pois. He seisoivat vielä hetkisen käsitysten iltahämyn laskeutuessa ympärilleen, kunnes vihdoin irtausivat ja menivät kumpikin suuntaansa. — Tuulen puuska kohahti saarnin lehvistössä ja sai ikkunaluukut narahtelemaan. Yö saapui kuulumattomin askelin ja hiljaisuus laskeusi äärettömän tasangon yli.
* * * * *
Elken välityksellä päästi vanha patopäällikkö Hauken palveluksestaan kesken vuotta, ja talossa oli nyt kaksi uutta renkiä.
Pari kuukautta myöhemmin kuoli Tede Haien. Mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, huusi hän poikansa vuoteen ääreen: "Istu tänne luokseni, poikani", sanoi vanhus sammuvalla äänellä, "tänne aivan lähelle. Sinun ei tarvitse pelätä, sillä se, joka on luonani, on vain Herran kuolonenkeli, joka on tullut minua noutamaan."
Ja liikutuksesta värisevä poika istui vanhan seinäsängyn ääreen:
"Puhu, isäni, jos sinulla on jotakin sanomista!"
"Niin, poikani; onhan sitä jotakin", sanoi vanhus ja nosti kätensä peitteelle. "Kun silloin, vielä keskenkasvuisena nuorukaisena, menit patopäällikön palvelukseen, niin liikkui mielessäni ajatus, että pääsisit kerran itsekin patopäälliköksi. Se jäi mieleeni, ja aloinpa vähitellen arvella, että sinä olisit oikea mies sillä paikalla. Mutta sinun perintösi oli liian pieni semmoiseen virkaan kohotaksesi — siksi olen palvelusaikanasi elänyt säästeliäästi — olen koettanut lisätä perintöäsi."
Hauke tarttui kiihkeästi isänsä käsiin ja vanhus koetti kohoutua istualleen, voidakseen häntä paremmin nähdä. "Niin, niin, poikani", jatkoi kuoleva, "tuolla peililaatikon ylimmässä lokerossa on muuan asiakirja. Sinä tiedät että vanhalla Antje Wohlersilla on viiden ja puolen demaatin palsta, mutta vanhuudenheikkoutensa vuoksi ei hän ole enää jaksanut maksaa veroa. Sen vuoksi olen aina Martinpäivän aikana antanut tuolle köyhälle vaimolle määrätyn summan — ja monesti muulloinkin, kun minulla vaan on varoja ollut. Ja niin on hänen palstansa siirtynyt minulle, kaikki on käynyt laillista tietä. — — Nyt makaa hänkin kuolinvuoteellaan; tuo marskimaittemme sairaus, syöpä, on hänetkin kukistanut — sinun ei tarvitse maksaa enää enempää."
Hän sulki hetkiseksi silmänsä. Sitte sanoi hän vielä: "Se ei tosin ole paljon, mutta kuitenkin enemmän, kuin jos olisit ollut koko ajan luonani. Olkoon se onneksesi elämäsi matkalla!"