Pojan lausuessa kiitoksiaan nukahti vanhus uneen. Hänellä ei ollut enää mitään huolehtimista. Ja jo muutamien päivien päästä sulki Herran kuolonenkeli hänen silmänsä ainaiseksi ja Hauke otti hänen isällisen perintönsä haltuunsa.
— — Hautauksen jälkeisenä päivänä pistäysi Elke Hauken kodissa.
"Kiitos, Elke, että tulit katsomaan!" huusi Hauke hänelle tervehdykseksi.
Mutta tyttö vastasi: "En tullut vain katsomaan, minä tahdon täällä hiukan järjestääkin, jotta voit asua ihmisiksi talossasi. Isäsi oli niin kiintynyt numeroihinsa ja piirtimeensä, ettei hän liioin muusta huolehtinut. Sitä paitsi on kuolemakin tuottanut sekasortoa. Koetanpa saada kotisi taas hiukan hauskemman näköiseksi."
Hauke katsoi häneen luottavasti harmaine silmineen: "Niinpä koetakkin", sanoi hän; "siitä minäkin pidän."
Sitte alkoi siivoaminen. Piirustuslauta, joka vielä lepäsi paikoillaan, vietiin ylisille; piirrin ja lyijykynä ja liitu pantiin huolellisesti peililaatikkoon. Sitte kutsuttiin talon nuori palvelustyttö avuksi ja huonekalut asetettiin kokonaan uuteen järjestykseen, jonka jälkeen huone näytti paljoa avarammalta ja valoisammalta. Nauraen sanoi Elke: "Näitä asioita ymmärrämme vain me naiset!" ja Hauke, niin paljon kuin hän kunnioittikin isänsä muistoa, seurasi säteilevin silmin tuota puuhaa, jopa oli itsekin apuna milloin tarvittiin.
Ja kun iltahämyn saapuessa — oltiin syyskuun alussa — kaikki oli saatu haluttuun kuntoon, tarttui Elke Hauken käteen ja kiinnitti häneen tummat silmänsä: "Nyt tulet meille illalliselle, sillä minun on täytynyt luvata isälleni tuoda sinut mukanani. Kun sitte palaat kotiin, voit astua tyytyväisenä taloosi."
Kun he sitte saapuivat patopäällikön avaraan tupaan, jonka ikkunaluukut jo olivat suletut ja molemmat kynttilät pöydällä sytytetyt, aikoi päällikkö nousta lepotuolista seisoalleen, mutta raskas ruumiinsa vaipui väsähtäneesti takaisin. Hän vain huusi entiselle rengilleen: "Oikein, oikein, Hauke, että tulet vanhaa ystävääsi katsomaan! Käyppä lähemmä, tänne aivan lähelle!" Ja kun Hauke astui hänen tuolinsa viereen, tarttui hän molempine pulleine käsineen nuorukaisen käteen ja virkkoi: "Kas niin, poikaseni; koeta vaan olla levollinen, sillä kuolla meidän kaikkien täytyy, eikä sinun isäsi suinkaan ollut haurainta lajia! Mutta kuulehan, Elke! Laitappa nyt paisti pöytään, meidän pitää hiukan itseämme vahvistaa. Meillä on paljo työtä, Hauke! Syksytarkastus tulossa, pato- ja kaivantolaskuja huoneenkorkuinen kasa, äskeinen patovahinko — minun pääni menee aivan pyörälle! Mutta sinä, Jumalan kiitos, olet koko joukon nuorempi; sinä olet kelpo poika, Hauke."
Tämän pitkän puheen jälkeen, johon vanhus oli vuodattanut sisimmät huolensa, heittäysi hän takanojoon tuolissaan ja katseli ikävöivin silmin ovelle, josta Elke juuri tuli sisään paistivati kädessä. Hauke seisoi hymyillen vanhuksen vieressä.
"No istutaan", sanoi patopäällikkö, "ettemme tärvää aikaa turhaan; kylmänä se ei maistu miltään."