Ja Hauke istuutui. Oli aivan luonnollista että hän auttoi Elken isää töissään. Ja kun syystarkastus oli mennyt ja sen lisäksi pari kuukautta uuttakin tilivuotta kulunut, silloin oli Hauke puolestaan suorittanut suurimman osan työstä.
* * * * *
Kertoja pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Ulkona kuului lokin huutoa ja eteisessä askeleiden kopinaa, aivan kuin joku olisi puhdistanut saappaitaan sitkeästä savesta.
Patopäällikkö ja valtuutetut katsahtivat ovelle päin. "Mitä se?" huusi ensinmainittu.
Tanakka mies, sadelakki päässään, astui sisään. "Herrani", sanoi hän, "me molemmat olemme hänet nähneet, Hans Nickels ja minä. Rannikon ratsastaja ajoi marskipatamaan!"
"Missä näitte hänet?" kysyi patopäällikkö.
"Eihän ole kuin yksi 'wehle'; Jansenin palstalla, siinä mistä Hauke
Haienin padontamaa alkaa."
"Näittekö hänet vain yhden kerran?"
"Vain kerran; sitä paitsi se näyttikin vain varjolta. Mutta eihän se silti tarvinnut olla ensi kerta kun hän näyttäysi."
Patopäällikkö oli noussut. "Suonette anteeksi", sanoi hän minuun kääntyen, "meidän täytyy käydä katsomaan missä onnettomuus uhkaa." Sitte hän meni sanantuojan kanssa ovelle päin; kaikki muutkin nousivat ja seurasivat mukana.