Jäin koulumestarin kera kahden tuohon suureen, autioon huoneeseen. Verhoamattomista ikkunoista, joita ei nyt enää niiden edessä istuvien vierasten selät peittäneet, näki selvästi kuinka myrsky kiidätti synkkiä pilviä taivaalla. Vanhus istui yhä vieläkin paikallaan, hieman ivallinen mutta kuitenkin samalla myötätuntoinen hymy huulillaan. "Tupa näyttää käyneen tyhjäksi. Saanko pyytää teitä huoneeseeni — minä asun tässä samassa talossa? Ja voitte uskoa minua, minä tunnen tämän seudun ilmat: meidän ei tarvitse mitään pelätä."
Kiitin tarjouksesta, sillä minua alkoi hiukan vilustaa. Kynttilä kädessä nousimme portaita myöten muutamaan yliskamariin, joka tosin oli rakennuksen länsipuolella, mutta jonka ikkunoita peitti paksut villakangasverhot. Kirjahyllyllä näin sievosen kirjaston, sen vieressä kahden vanhan professorin muotokuvat; pöydän edessä oli suuri nojatuoli. "Olkaa kuin kotonanne", sanoi ystävällinen isäntäni ja viskasi turpeenkappaleen vielä hehkuvaan pieneen uuniin, jonka päällä näkyi pieni läkkikattila. "Hetkinen vain, ja se rupeaa kiehumaan. Laitan sitte meille pienet totilasit, se pitää mielenne virkeänä."
"Totia ei tarvita", vastasin minä. "En tule lainkaan uniseksi, jos vain annatte minun seurata Haukenne elämäntarua."
"Niinkö arvelette?" ja hän vilkutti minulle älykkäitä silmiään, jonka jälkeen heittäysin mukavaan nojatuoliin. "Kas niin, mihinkä me jäimmekään? — — Niin, niin; kyllä muistan! Siis":
Hauke oli saanut isänsä perinnön haltuunsa, ja kun vanha Antje Wohlers oli päättänyt kärsimyksensä, tuli hänen omistamansa palsta vielä lisäksi. Mutta isän kuolemasta, tai oikeammin hänen viimeisistä sanoistaan alkaen oli Haukessa alkanut orastaa jotakin, jonka siementä hän oli aina poikavuosiltaan asti sielussaan kantanut. Hän toisti tuon tuostakin mielessään sitä ajatusta, että hän olisi oikea mies, kun tulee aika valita uusi patopäällikkö. Niin se oli: hänen isänsä, jonka kai olisi pitänyt ymmärtää asia, koskapa oli kylän viisain mies, oli liittänyt nämät sanat viimeiseksi lahjaksi hänen perintöönsä. Wohlersin palsta, josta hänen niinikään oli isäänsä kiittäminen, tiliisi olemaan ensimäinen porras hänen noustessaan tuota päämäärää kohti. Sillä, vaikka nekin olivat hyvät olemassa — patopäälliköllä piti toki olla enemmänkin palstoja hallussaan. — — Mutta hänen isänsä, oli yksinäisinä vuosinaan elänyt säästeliäästi, ja niillä varoilla, mitkä hän siten oli kokoonsaanut, oli hän päässyt tuon uuden palstan omistajaksi. Samoin voisi Haukekin tehdä, voisipa enemmänkin, sillä isänsä voimat olivat olleet jo murtuneet, mutta hän voisi raataa vuosikausia nuorin voimin. — — Sen pahempi, vaikkapa hän pyrkisikin tuota tietä päämaaliinsa, ei hänellä ollut ainoatakaan ystävää koko kylässä, sillä niitä kulmia ja särmiä, jotka olivat ilmautuneet hänen palvellessaan vanhaa isäntäänsä, ei oltu unohdettu, ja hänen vanha vastustajansa Ole Peters oli hiljattain saanut perinnön ja alkanut kohota hyvinvoivaksi mieheksi. Hänen sielunsa silmien ohi kiiti joukko kasvoja, ja ne kaikki katsoivat häneen ilkein silmin. Hän tunsi syvää vihaa noita ihmisiä kohtaan; hän ojensi käsivartensa ikäänkuin olisi tahtonut käydä heihin käsiksi, sillä he tahtoivat syrjäyttää hänet virasta, johon hän yksin heistä kaikista oli sopiva. Ja nuo ajatukset eivät hellittäneet, vaan palasivat yhä uudelleen ja uudelleen. Hänen nuoreen sydämeensä kasvoi miehekkyyden ja rakkauden ohella myöskin kunnianhimo ja viha. Mutta nämät viimemainitut kätki hän syvälle sisimpäänsä, eipä edes Elke tietänyt niistä mitään.
Uudenvuoden aikana vietettiin eräitä häitä. Morsian oli sukua Haieneille, ja Hauke ja Elke olivat molemmat kutsutut vieraiksi, jopa sattui niin, että he erään lähemmän sukulaisen poissaolon vuoksi saivat hääpöydässä sijansa toistensa vieressä. Ainoastaan siinä hymyssä, joka värähti kummankin kasvoilla, ilmeni heidän ilonsa tuosta sattumasta. Mutta Elke istui tänään hajamielisenä keskustelun sorinassa ja lasien kilinässä.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hauke.
"Oi, ei mikään; on vaan liiaksi ihmisiä täällä."
"Mutta sinä näytät niin surulliselta!"
Tyttö pudisti päätään. Sen enempää ei puhuttu.