Silloin herätti Elken vaiteliaisuus ikäänkuin mustasukkaisuutta Haukessa ja hän tarttui salaa pöytäliinan alitse tytön käteen. Sepä ei vetäytynytkään takaisin, vaan liittyi luottavaisesti hänen käteensä. Olikohan tytön ehkä yllättänyt yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne, nähdessään joka päivä edessään isänsä riutuvan olennon? — Hauken mieleen ei johtunut kysyä tuota asiaa, mutta henkeään pidättäen veti hän kultasormuksen taskustaan. "Annatko sen olla siinä?" kysyi hän vavisten, työntäessään sormuksen tytön nimettömään.
Vastapäätä, pöydän toisella puolella, istui pastorinrouva. Hän laski äkkiä kahvelinsa syrjään: "Jumala, tuota tyttöä!" huudahti hän kääntyen naapurinsa puoleen. "Sehän on kalman kalpea!"
Mutta veri palasi Elken kasvoihin. "Voitko odottaa, Hauke?" kysyi hän hiljaa.
Viisas friissiläinen mietti kuitenkin hetkisen. "Mitä sitten?" kysyi hän lopulta.
"Tiedät sen hyvin; en tarvitse sitä sinulle sanoa."
"Olet oikeassa", sanoi hän. "Kyllä, Elke, saatan hyvinkin odottaa — kunhan tuosta odottamisesta vaan kerran tulee loppu!"
"Oi Jumalani, pelkään sen loppuvan hyvinkin pian! Älä puhu noin, Hauke; onhan isäni kuolema kysymyksessä!" Elke laski kätensä povelleen: "Siihen saakka", sanoi hän, "kannan sormustasi täällä. Et tarvitse pelätä saavasi sitä takaisin minun elinaikanani!"
Silloin hymyilivät molemmat ja heidän kätensä puristivat toisiaan niin lujasti, että tyttö kai jossakin toisessa tilassa olisi huutanut ääneensä.
Pastorinrouva oli sillaikaa lakkaamatta tarkastanut Elken silmiä, jotka paloivat kahtena tummana liekkinä pitsitetyn kultakankaisen lakin alla. Heidän puheestaan ei hän kuitenkaan ollut ymmärtänyt mitään pöydässä vallitsevan hälinän takia. Naapurinsa puoleen ei hän myöskään enää kääntynyt huomautuksillaan, sillä hänen ei ollut tapana häiritä alkavia liittoja — niistähän koitui vain hänen miehelleen, pastorille, kuulutus- ja vihkimätuloja.
* * * * *