Elken aavistus kävi toteen. Eräänä aamuna Pääsiäisen jälkeen tavattiin patopäällikkö Tede Volkerts sängyssään kuolleena. Kasvojen sävy osotti että hän oli nukkunut rauhallisesti. Hän olikin viimeisinä kuukausina monesti valittanut elämään kyllästymistä. Mieliruokansa uunipaisti, yksinpä tuo herkkujen herkku hanhipaistikin oli kadottanut viehätyksensä.
Kylässä oli nyt ylhäinen ruumis. Mantereen hautuumaalla, lähellä kirkkoa, oli muuan käsintaotulla rauta-aidalla ympäröitty hauta. Kookas sininen hautakivi seisoi siinä saarnia vasten ja sen kylkeen oli hakattu kuolleen kuva vahvoine leukoineen. Alle oli piirretty suurin kirjaimin:
Se kuolo on, mi kaikki vie,
Se taiteen, tieteen loppu lie;
Jo nukkui viisas mieskin tuo,
Jumala hälle autuun suo!
Se oli edellisen patopäällikön Volkert Tedsenin hautakivi. Nyt oli viereen kaivettu uusi hauta, johon laskettaisiin hänen poikansa, äsken kuollut patopäällikkö Tede Volkerts. Jo tuli alhaalta marskilta ruumissaattue, joukko vaunuja kaikista seurakunnan kylistä. Ensimäisissä oli raskas kirstu. Sitä vetivät patopäällikön molemmat kiiltävät hevoset ylös hiekkaista mäkeä mantereelle. Hevosten harjat ja hännät liehuivat rajussa kevättuulessa. Vainajainpelto kirkon vieressä oli ääriään myöten väkeä täynnä, yksinpä muuratulle portille oli kiivennyt poikia, joilla oli pieniä lapsia mukanaan. Kaikki tahtoivat nähdä hautajaisia.
Peijaistalossa alhaalla marskilla oli Elke varustanut hautajaispidot. Vanhaa viiniä asetettiin katettuun pöytään ylipatopäällikön ja pastorin paikalle — ensinmainittukin oli tänään juhlaan saapunut — pullo vanhaa viiniä kummankin kohdalle. Kun kaikki oli järjestetty, meni Elke tallin läpi takaportille. Hän ei tavannut ketään matkallaan; rengitkin olivat ruumissaatossa. Tänne hän jäi seisomaan, katsellen miten tuolla ylhäällä kylässä viimeiset vaunut juuri pääsivät kirkolle. Hetken päästä syntyi jonkunlainen liike, jota näytti seuraavan kuolonhiljaisuus. Elke risti kätensä. Nyt kai kirstu laskettiin hautaan: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Vastustamattomasti, aivan kuin ne olisivat kuuluneet hautuumaalta tänne asti, lausui Elke nuo sanat hiljaa itsekseen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelin ja rinnan yli ristityt kätensä vaipuivat helmaan. "Isä meidän, joka olet taivaissa!" rukoili hän hartaasti. Ja kun Herran-rukous oli päättynyt, seisoi hän vielä kauvan liikkumattomana, hän, tuon suuren marskitalon nykyinen omistajatar, ja kuoleman ja elämän ajatukset alkoivat taistella ylivallasta hänen sielussaan.
Kaukainen jyrinä herätti hänet mietteistään. Avatessaan silmänsä näki hän jo vaunujen toistensa jälkeen pyörivän kiireistä vauhtia marskia pitkin ja lähenevän taloa. Elke oikasihe, katsahti vielä kerran terävästi sinnepäin ja meni sitte, samoin kuin oli tullutkin, tallin kautta takaisin juhlallisesti järjestettyihin pitohuoneisiin. Täälläkään ei ollut ketään, ainoastaan seinäin läpi kuuli hän palvelijoittensa ääniä kyökistä. Juhlapöytä oli siellä niin hiljainen ja yksinäinen. Ikkunoiden välissä oleva peili oli valkoisella vaatteella peitetty ja samoin kaikki muukin, mikä oli kiiltävää ja kirkasta. Elke näki seinäsängyn ovet olevan auki, tuon sängyn, jossa hänen isänsä oli nukkunut kuolemaan. Hän meni luo ja sulki ne huolellisesti. Kuin tajuttomana luki hän ruusujen ja neilikkojen keskelle oveen kultakirjaimin piirretyn mietelmän:
"Kun päivätyösi hyvin laatuu,
Niin uni toverikses saapuu."
Se oli aina isoisän ajoilta! — Tyttö heitti silmäyksen seinäkaappiin. Se oli miltei tyhjä, mutta lasiovien läpi näki hän siellä vielä hiotun lasipikarin, jonka hänen isänsä oli kertonut voittaneensa nuorina päivinään eräässä kilparatsastuksessa. Hän otti sen kaapista ja asetti ylipatopäällikön lautasen eteen. Sitte hän meni ikkunan luo, sillä kummun rinteeltä kuului jo vaunujen jyryä. Toinen toisensa perästä pysähtyivät ne portaiden eteen, ja paljoa hilpeämmällä mielellä kuin lähtiessään hyppäsivät vieraat nyt alas istuimiltaan. Käsiään hieroen ja jutellen tunkeutuivat he asuinsuojiin.
Vähän ajan päästä istuivat vieraat juhlapöytään, missä maukkaat ruuat höyrysivät, ylipatopäällikkö ja pastori kunniapaikalle "vierashuoneeseen". Melu ja äänekäs puhelu täytti suojat, ikäänkuin ei kuolema olisi milloinkaan levittänyt tänne äänetöntä suruverhoaan. Mykkänä kävi Elke palvelijainsa kanssa pöytien ympäri, katsoen ettei vierailta mitään puuttunut. Hauke Haienkin istui pöydässä Ole Petersin ja muiden pienempäin tilanhaltijain joukossa.
Aterian päätyttyä otettiin nurkasta esiin valkoiset merenvahapiiput ja pantiin tupakaksi. Elke taasen hääräili tarjoten vieraille kahvia; sitäkään ei tänään säästetty. Vastahaudatun pulpetin ääressä seisoi ylipatopäällikkö puhellen pastorin ja valkohapsisen valtuutetun Jewe Mannersin kanssa. "Kaikki hyvin herrani", lausui ensinmainittu. "Vanhan patopäällikön olemme haudanneet kunnialla, mutta mistä otamme uuden? Arvelen, Manners, että teidän on siihen toimeen ryhtyminen!"