IV. Kaikki näkyvät esineet, kaikki mitä näemme, ovat vain vertauskuvia. Se mitä näet, ei ole olemassa itsensä vuoksi, niin, itse asiassa ei sitä lainkaan ole olemassa, sillä aine, mateeria, on vain henkisesti olemassa, edustaakseen ja *ruumiillistuttaakseen* jotakin aatetta. Niin, kun oikein asiata punnitsemme, mitä on ihminen itse ja hänen koko elämänsä muuta kuin hänen jumalallisen *itsensä*, joka valokipinän tavoin on pudonnut taivaalta, vertauskuva, näkyvä vaatetus? Senpä vuoksi hänestä sanotaankin, että hän on puettu ruumiiseensa.

V. Ihminen, "ijäisyyden, ajallisuuteen sidottu vertauskuva," sinun teoillasi, jotka kaikki ovat katoovia ja mitättömän pieniä, joista suurinkaan ei ole yhtään arvokkaampi kuin pienin, ei ole mitään arvoa, ainoastaan henki, jossa teet työtä, antaa sille arvoa, tekee työsi pysyväksi.

VI. Ihmisen sielun laita on, samaten kuin luonnonkin, luomisen alkuna on — valo. Niinkauvan kun silmä ei näe, ovat kaikki jäsenet tehottomia, kahlehdittuja. Se on jumalallinen hetki, jolloin myrskyjen murjomassa sielussa — kuten muinoin suunnattoman kaaoksen yli — kaikuvat sanat: tulkoon valkeus! Eikö se suurimmallekin, joka tämmöisen hetken saa kokea, ole yhtä ihmeellistä, yhtä jumalallista kuin se yksinkertaisimmassa muodossa on halvimmalle ja oppimattomimmalle?

VII. Mietiskelyyn taipuvilla ihmisillä on aikoja, vakavan ajatuksen suloisia ja samalla peloittavia hetkiä, jolloin he uteliaina ja pelokkaina esittävät itselleen tuon kysymyksen, johon ei löydy vastausta: "Ken olen *minä*, tämä olento, joka sanon itseäni minuksi?" Maailma hälinöineen, puuhineen vetäytyy loitolle ja kiviseinien ja seinäverhojen sekä liike-elämän ja politiikan tiheiden kudosten läpi, sanalla sanoen kaikkien elollisten ja elottomien vaikuttimien kautta, joista yksilön olemassa olo riippuu — tunkeutuu katse tyhjiin syvyyksiin, ja sinä tunnet olevasi yksinäsi maailman avaruudessa ja seurustelet sen kanssa kuten salaperäinen olento toisen salaperäisen kanssa.

"Ken olen minä; mitä on tämä minä?" Ääni, liikunto, ilmestys; ikuisen, maailmata ohjaavan hengen ruumiillistunut, näkyväksi tullut ajatusko? *Cogito, ergo sum*.[1] Voi, ajattelija-parka, sillä emme pääse pitkälle. Tosin minä olen olemassa, ja minua ei joku aika takaperin ollut, mutta: Mistä? Miten? Minne? — Vastaus esiintyy kaikkialla ympärillämme, se on kirjoitettu kaikenvärisenä, moni liikkeisenä, sitä julistetaan jokaisella äänellä, sekä riemuhuudoin että valituksin tuhatmuotoisessa, tuhatäänisessä, sopusointuisessa luonnossa. Mutta missä on viisas silmä ja korva, jolle tämä Jumalan kirjoittama Apokalypso[2] voi esiintyä käsitettävässä muodossa? Me ikäänkuin istumme rajattoman suuressa taikakuvalyhdyssä tahi uniluolassa. Rajaton se on, sillä himmeinkään tähti, kaukaisinkaan vuosisata eivät ole lähempänä sen rajoja kuin mekään. Sointuvia säveleitä, kirjavia ilmestyksiä liitelee ohitsemme, mutta Häntä, joka ei koskaan nuku, jonka luomia sekä unet että uinailija ovat, Häntä emme näe, emme aavista paitse joskus, harvoin sattuvassa puolihorroksessa. Koko luomakunta on edessämme kuten loistavanvärinen sateenkaari, mutta aurinko, joka sen loi, aiheutti, on kaukana takanamme meiltä kätkettynä. Ja tässä omituisessa unessa me ajamme takaa varjoja, kuten olisivat ne todellisuutta, ja luullessamme olevamme täysin valveilla, virkuimmat, me nukumme syvimmin. Mikä meidän filosoofisista järjestelmistämme on muuta kuin uniteoriiaa, haavetta, ylpeällä luottamuksella esitetty laskutulos, vaikka sekä jakaja että jaettava ovat tuntemattomat? Mitä ovat kaikki kansojen sodat, kun voittoretki Moskovaan päättyy mielettömään pakoon, kaikki veriset vallankumoukset, joissa vihan liekki loimuaa taivaalle, muuta kuin rauhattoman uneksijan sairaloista unissakävelyä? Nämä unet, tämä unissakävely ovat, mitä me täällä maailmassa nimitämme elämäksi; useimmat meistä vaeltavat empimättä eteenpäin, kuten voisivat he eroittaa oikean käden vasemmasta, ja kuitenkin ovat viisaita ainoastaan ne, jotka tietävät, etteivät tiedä mitään.

[1] Ajattelen, siis olen olemassa.

[2] Ilmestyskirja.

Miten surkuteltavaa on, että kaikki metafysiikka tähän saakka on näyttäytynyt niin sanomattoman tehottomaksi! Ihmisen olemassa olon salaisuus on yhä vieläkin sfinksin salaisuus — arvoitus, jota ihminen ei voi ratkaista ja jonka vuoksi hänen täytyy kärsiä kuolema ja vieläpä pahin kuolema, henkinen. Mitä ovat kaikki peruslauseet ja väittämät ja järjestelmät ja mietteet? Sanoja, sanoja! Viekkaasti rakennetaan upeista sanoista korkeita ilmalinnoja, sanat muurataan paikalleen logiikan parhaalla laastilla, mutta tietoa ei rakennukseen tule. *Kokonaisuus on osaansa suurempi* — miten erinomaisen suuri totuus! *Luonto ei suvaitse tyhjää tilaa* — miten väärä, petollinen väite! Entäs tämä: *Mitään ei voi olla muualla kuin siellä missä se on* — myönnän sen kernaasti, mutta kysyn vain: missä se sitten on?

*Elä ole sanojen orja!* Eikö kaukana oleva tahi kuollut, jota rakastan ja ikävöin, tahi suren, sanan todellisessa merkityksessä ole aivan yhtä varmasti olemassa kuin maaperä, jolla seison? Mutta tuo sana missä, sekä sen veli koska ovat alusta alkaen olleet uniluolamme pohjavärit, tahi oikeammin liinavaate, jolle maalataan kaikki unelmamme ja ilmestyksemme elämässä.

Eivätkö kuitenkin muutamat harvat meidän päivinämme liene ponnistamalla ajatuskykyään tulleet huomaamaan, että nuo missä ja koska, jotka niin salaperäisen eroomattomasti liittyvät kaikkiin ajatuksiimme, itse asiassa ovatkin vain pintapuolisia, maallisia ajatuslisiä, että ne johtuvat taivaallisista *kaikkialla* ja *aina* käsitteistä. Eivätkö kaikki kansakunnat ole ajatelleet jumalaansa *kaikkialla läsnäolevaksi* ja *ikuiseksi*, että siis on olemassa koko maailman käsittävä *täällä*, ikuisesti oleva *nyt*? Mieti asiata tarkasti; sinäkin olet käsittävä, että tilavuus (paikka) on ainoastaan ihmisaistien luoma käsite, samoinkuin aikakin. Ei ole olemassa mitään paikkaa eikä mitään aikaa. Me olemme — emme tiedä mitä: valokipinöitä, jotka uiskentelemme jumaluuden eetterissä.