XL. Pitkä, myrskyisä kevät, sateinen huhtikuu, talvipakkasia vielä toukokuulla; mutta vihdoin toki tulee kesä. Siihen saakka seisoi puu alastomana; sen kuivat, paljaat oksat natisivat ja valittivat tuulessa. Joku kenties sanoi: Anna kaataa se; miksi se hyödyttömänä rumentaa seutua? — Eihän toki, meidän täytyy odottaa; kaikella on aikansa. — Sitten puhaltaa lempeä kesätuuli, hyväilee alastonta puuta ja saa sen lehdille ja kukkimaan; ja miten ihania lehtiä ja kukkia sillä on! Pitkän alastomuutensa aikana on se koko talven koonnut uusia mehuja, vaikka se näytti seisovan toimetonna. Mitä kauvemmin äänettömyys kesti, sitä komeamman kaiun saa ääni, kun se vihdoin tulee kuuluviin. Puilla, ihmisillä, laitoksilla, uskonnoilla, kansakunnilla, kaikella kasvavalla ja kehittyvällä, mitä maailmassa on olemassa, huomaamme tämmöisiä kehitys-ja kukoistuskausia.
XLI. Ajatelkaamme mimmoinen tuomari luonto on, miten suurenmoinen, rauhallinen ja kärsivällinen se on. Sinä otat vehnänjyviä ja siroitat niitä maan poveen. Jyviin on kenties sekoittunut rikkaruohoa, ohdakkeita, tomua y. m. roskaa; se ei vahingoita kylvöäsi. Sinä kylvät jyvät hyvästi muokattuun, sopivaan maahan; se antaa vehnän itää — se ottaa myös vastaan rikat, hautaa ne vaieten poveensa, eikä niistä puhu sen koommin. Keltainen vehnä kasvaa, varttuu korrelle, maa-emo kasvattaa sitä kuten äiti lastaan, mutta rikkaruohot se nurisematta käyttää hyväkseen. Niin on laita kaikkialla luonnossa. Se on tosi ja vilpitön, mutta totuudessaan suuri, oikea ja äidillinen. Se vaatii ainoastaan, että asian tulee oikea, väärentämätön; silloin, vain sillä ehdolla, luonto sitä suojelee. Totuus on kaiken sieluna, mitä se ottaa suojellakseen. Niin, eikö tämä olekin kaiken ylevän totuuden kohtalo, kaiken totuuden, joka koskaan on tullut ja on tuleva maailmaan? Sen ulkomuoto voi olla puutteellinen; mehän pidämme totuutena filosofiaa, joka tekee selkoa maailmanjärjestelmästä tieteelliseen muotoon puetuissa lauselmissa, jotka eivät voi olla totta, jotka kerran vielä havaitaan vääriksi, erehdyttäviksi ja joiden täytyy kuolla ja kadota. Jokaisen totuuden ruumis kuolee, mutta sen sielu ei koskaan kuole; se on kuolematon, kuten ihminenkin. Totuuden sisällinen olemus ei koskaan kuole. Se mitä me sanomme puhtaaksi tahi saastaiseksi, ei vaikuta asiaan. Oikea totuus on ääni luonnon suuresta syvyydestä; ja sitä ainoastaan luonnon tuomiosalissa kysytään. Ei kysytä, miten paljon sinussa on rikkaruohoja, vaan onko sinussa lainkaan vehnänjyviä. Puhdasko? Monelle ihmiselle tahtoisin sanoa: Niin, sinä olet puhdas, tarpeeksi puhdas; mutta sinä olet rikkaruohoa — epärehellisiä perustelmia, kuulopuheita, varjoa; et ikinä ole levännyt maailman avaruuden suurella sydämellä; Sinä et ole puhdas, etkä saastainen — sinä et ole mitään, sinun kanssasi ei luonnolla ole mitään tekemistä.
XLII. Kukaan ihminen ei ole survimatta toisia ja tulematta survituksi; ja hänen täytyy kaikin tavoin raivata tietä kyynäspäillään. Hänen elämänsä on taistelua, mikäli se on todellista elämää. Simpukankin täytyy, luulen minä, tulla tekemisiin vertaistensa kanssa; epäilemättä se tuleekin, joskin vaivaloisesti, toisten simpukoiden kanssa tekemisiin, ja se ei elä elämäänsä täydellisenä ihannesimpukkana, vaan epätäydellisenä, todellisena. Simpukankin täytyy jossakin määrin tuntea katumusta, jossakin määrin vihaa ja jossakin määrin pelkoa.
XLIII. Kurja ihmisluonne! Eikö ihmisen edistyminen todellisuudessa ole lankeemista? Ihminen ei voi tehdä muuta. Elämän hurjassa elementtien taistelussa pyrkii hän eteenpäin; hän lankee ja vaipuu syvälle — ja yhä uudelleen täytyy hänen verta vuotavin sydämin, kyynelsilmin ja katuen pyrkiä jalkeille ja jatkamaan taistelua. Onko hänen taistelunsa uskollista ja väsymätöntä: siinä on kysymysten kysymys.
XLIV. On paljon kunniallisia, moitteettomia ihmisiä, joilla ei kuitenkaan ole sanottavaa arvoa. Varsin vähän kiitosta saa ihminen siitä, että hän pitää kätensä puhtaina, jollei hän ryhdy työhön muuten kuin hansikkaat kädessä.
XLV. Elävässä olennossa tapahtuu muutos sangen hitaasti, vähitellen; kun esim. käärme luo vanhan nahkansa, on sen alla jo uusi nahka valmiina. Vähän käsitystä on sinulla Fenix-linnun polttamisesta, jos luulet, että lintu ensin sai palaa kokonaan tuhaksi ja että uusi lintu ikäänkuin ihmeen kautta syntyi kuolleesta tuhkaläjästä ja levitetyin siivin kohosi ilmoille. Se on peräti väärä luulo! Tulirovion vielä loimutessa edistyy uuden luominen, mikäli vanha häviää — vanhan ruumiin tuhkaan vaikuttavat salaperäiset elimelliset voimat rakentaen sitä uudelleen ja kun tuulen liekkeihin puhaltaessa sieltä vielä kuuluu kuolinlaulun sointuisia säveleitä, saavat ne vähitellen toisen tahdin ja päättyvät voitokkaaseen, juhlalliseen luomishymniin. Niin, katso omin silmin loimuaviin liekkeihin, niin saat nähdä.
XLVI. On suuri totuus, ainakin puoleksi, että ihminen itse muodostaa olosuhteensa ja sekä henkisesti että aineellisesti on oman onnensa seppä. Mutta tällä suurella totuudella on vielä toinenkin puolensa, nimittäin että ihmisen olosuhteet ovat elementti, jossa hänen täytyy elää ja työskennellä, että ne välttämättömästi antavat hänelle värityksensä, ulkonäkönsä, sanalla sanoen ruumiillistuvat hänessä, ja olosuhteiden vaikutus käytännössä ulottuu melkein rajattoman pitkälle, niin että yhtä hyvällä syyllä voidaan sanoa, että olosuhteet muodostavat ihmisen.
Mitä edelliseen totuuteen tulee, tulisi meidän aina sovelluttaa se itseemme, mutta sitävastoin pitää silmällä jälkimmäistä toisia ihmisiä tuomitessamme.
XLVII. Olemassa olon pyörteissä ei ajan lapsi koskaan voi vaatia rauhaa, sitäkin vähemmän, jos menneisyyden peikko häntä ahdistaa ja tulevaisuus ei ole muuta kuin pimeyttä, missä asustaa aaveita. Täydellä syyllä voisi vaeltaja sanoa itselleen: eivätkö onnen portit täällä maailmassa ole armotta sinulle suljetut; onko sinulla toivettakaan, joka ei olisi mieletön? Yhtäkaikki voimme kreikkalaisen filosofin kanssa sanoa: Se, joka voi katsoa kuolemaa silmiin, ei pelkää varjoja.
XLVIII. Eikö tuskan korkein määrä samalla ole sääliväisyyden tuntoa, jota ihminen kykenee tuntemaan, hänen voimansa ja voittonsa, jonka hän tulee saavuttamaan, paras mittapuu. Tuskamme on aateluutemme takasivu. Yhtä suuri kuin epätoivomme, on myös kykymme; niin korkealle voimme ulottaa vaatimuksemme. Musta savu, joka täyttää maailmamme, voidaan todellisella tahdonvoimalla muuttaa tuliliekiksi, joka on valaiseva taivaankantta. Siis rohkeutta vain!