XXXI. Usein kun ystävämme rehellisesti aikoo meitä avustaa ja todellakin koettaa sitä tehdä, ei hän kuitenkaan saata käsittää mitä me tarvitsemme, todella tarvitsemme, edistyäksemme itsevalitsemallamme tiellä, vaan väittää, että meidän tulisi ruveta kulkemaan *hänen* tietään; ja hän soimaa meitä auttamattomiksi syystä, ettemme voi emmekä tahdo luopua omalta tieltämme. Tästä onkin seurauksena, että ihminen seisoo yksin ihmisten parissa; kukaan ei tahdo auttaa lähimmäistään, vieläpä ryhdytään puolustustoimiin, jottei vaan naapuri pääsisi häiritsemään!
XXXII. Miten tosi onkaan Novaliksen lause: "On varma että uskoni saa suunnattoman tärkeän merkityksen siitä hetkestä alkaen, kun saan toisen sielun sen omistamaan!" — Katso veljeäsi kasvoihin, silmiin, missä säteilee hyvyyden lempeä tuli, tahi missä vihan polttava liekki hehkuu, ja tunne miten oma sielusi heti syttyy samanlaiseen tuleen ja te valaisette ja vaikutatte nyt toinen toiseenne, kunnes syntyy yksi ainoa, rajaton, yhtenäinen liekki (joko kaikkikäsittävän rakkauden tahi kuolettavasti purevan vihan). Sano sitten mikä ihmeellinen voima siirtyy ihmisestä ihmiseen. Ja jos näin on laita maallisen elämän jokapäiväisissä oloissa, miten valtava onkaan silloin vaikutus tulevassa, jumalallisessa elämässä, kun sisäisin *minäni* tulee välittömään yhteyteen vertaisensa kanssa!
XXXIII. Kaikella inhimillisellä työllä on ihanteensa, työn sielu, kuten ylempänä sanoimme, vaikka sen tarkoituksena olisi mitä tahansa, vaikka ruumiin estäminen mätänemästä. Ja on ihmeellistä miten tämä ihanne eli sielu saattaa rumimmankin olennon kehittymään; työ antaa sille oman aateluutensa, jalostaa sitä, kunnes siitä vähitellen koituu kaunis, jopa tavallaan jumalallinenkin.
XXXIV. Tiedämme, ettei ihanteellisia oloja, ikävä kyllä, koskaan voida täysin toteuttaa. Emme koskaan saavuta ihanteita, ja saamme olla kiitollisia, jos pääsemme edes niiden lähettyville. Älköön kukaan, sanoo Schiller, liian tarkasti mitatko todellisuuden kehnoa tulosta täällä kurjassa maailmassa täydellisyyden mittapuulla. Viisas ei semmoista vaadikaan, ainoastaan tyytymätön narri. Mutta kuitenkaan emme saa unhoittaa, että ihanteita on olemassa; jollemme edes yritäkään lähestyä niitä, rappeutuu, häviää kaikki. Se on aivan varma. Kukaan muurari ei kykene rakentamaan ehdottoman pystysuoraa muuria; se olisi matemaattinen mahdottomuus; on kylliksi, jos se on osapuilleen kohtisuorassa tasoa vastaan; kelpo muurari tietää kyllä tehdä kunnollista työtä. Mutta huonosti käy, jollei hän lainkaan seuraa suunnitelmaa, jos hän nakkaa mittaluodin ja vesivaakan syrjään ja huolettomasti latoo kiven kiven päälle! — Moinen muurari on huonolla tiellä. Hän on unhoittanut itsensä; mutta painovoiman laki ei myöskään unhoita kostaa hänelle — hän ja hänen muuraamansa rakennus ovat luhistuva kokoon soraläjäksi.
XXXV. Tiedämme, että kaikki inhimillinen on puutteellista; useimmiten on ihanne kaukana, varsin kaukana meistä. Niinkauvan kun ihanne (sisällinen totuus), vaikkapa hämäränäkin, esiintyy ja vaikuttaa, on todellisuus vielä, siedettävää. Sietämättömäksi se tulee vasta silloin, kun ihanne kokonaan katoaa, kun elämältä puuttuu totuus ja aatteellisuus; ja niin epätäydellisinä eivät inhimilliset olot voi pysyä, niiden täytyy muuttua tahi joutua häviöön, jos asiat menevät näin pitkälle. — Rokko jo muut taudit voivat rumentaa ihoa, se ei tee mitään, kunhan sydän pysyy terveenä; pahempi on, jos itse sydän sairastuu; jollei sydäntä olekaan, vaan sen sijaan on tullut joku luonnoton elin.
Poikkeuksetta, lukijani, olet kaikkialla huomaava, että jokaisen aatteen, joka ihmiskunnan historiassa on saavuttanut voiton, täytyy alusta alkaen olla tosi ja arvokas, ei varjoa, vaan todellisuutta. Sitä, mikä ei ole totta, eivät ihmiset koskaan pysyvästi hyväksy. Katsohan Muhametin uskoa! Itse Dalai-Laman uskonto — myönnämme sen ilolla, — ansaitsee olla maailmassa olemassa; se ei ole tyhjiä lauseparsia, vaan suoraa totuutta — siinä on siis jotakin totta, jotakin pysyvää! Se, joka luulee, että petos, väkivalta ja vääryys, sanalla sanoen: valhe, oli se verhottu miten kauniiseen kuoreen tahansa, koskaan voi muodostaa ihmiselämän ja olojen perustuksen, on suuresti, niin, sanomattomasti erehtynyt. Ainoastaan uskottomuus, jossa ei ole mitään totta, voi täten erehtyä. Ja tämä erehdys synnyttää uusia erehdyksiä ja uutta kurjuutta; se on surkuteltava, turmiollinen erehdys, josta kaikkien ihmisten täytyy koettaa vapautua.
XXXVI. On totta, että jokaisella asialla on kaksi puolta, valoisa ja synkkä. Usein ihanne muuttuu käytännössä, se saa omituisen todellisuuden leiman ja meidän täytyy hämmästyen kysyä: tuoko se nyt on ihanteenne? Sillä ihanteen täytyy aina muuttua todellisuudeksi, ja usein on sen varsin vaikea säilyä, saada jalansijaa maailmassa.
XXXVII. Luonnon lain mukaan on kaikilla ihanteillakin määrätyt rajansa, niilläkin on nuoruutensa, kypsyytensä, täydellisyytensä, rappeutumisensa ja vihdoin seuraa kuolema ja häviäminen. Ei synny mitään, minkä ei aikanaan täytyisi kuolla.
XXXVIII. Kiusauksia korvessa — eikö meidän kaikkien ole täytynyt kestää moisia koetuksia? Syntymässämme meihin juurtunutta vanhaa Aatamia ei niin helposti karkoitetakaan valtakunnastaan. Elämämme on joka taholla rajoitettu, mutta kuitenkin merkitsee elämämme itsessään vapautta, vapaatahtoista voimaa. Meissä riehuu alituinen sota, ja semminkin ensin alussa on taistelu ankara. Sillä Jumalan antama käsky: *tee sitä mikä on hyvää*, on salaperäisillä, profeetallisilla kirjaimilla piirretty sydämiimme eikä päivin öin suo meille rauhaa, kunnes olemme sen saaneet selville ja täyttäneet; sen tulee ilmetä teoissamme vapauden näkyvänä evankeliumina. Sitten on myös olemassa tuo tomusta syntynyt käsky: *syö ja täytä vatsasi*, joka valtavalla voimalla ilmenee kaikissa hermoissamme — onhan siis itsestään selvää, että syntyy häiriöitä, taisteluja, ennenkuin tuo ylevämpi vaikutin pääsee meissä voitolle.
XXXIX. Meitä ihmisiä kuljetetaan merkillisiä teitä. Meillä tulisi olla tarpeeksi kärsivällisyyttä, tarpeeksi toivoa; jokaisen tulisi saada yrittää, mitä hänestä voisi tulla. Niin kauvan kun elämätä kestää, on jokaisella vielä toivoa jälellä.