LXVI. Kovin kevytmielistä on ilman muuta olettaa, että *nälkä*, elämämme suuri perusta, myös on sen kehityksen korkein huippu ja viimeinen täydellisyys; että koska "kurjuus, ahneus ja kunnianhimo" ovat useimpien ihmisten pääominaisuuksia, kukaan ihminen eläisi tahi edes ajattelisi elää muun periaatteen mukaan. Kaikki mitä ei voida lukea kurjuuden ja ahneuden luokkaan, sijoitetaan muitta mutkitta viimeiseen luokkaan.
LXVII. Ei ole totta, että ihmiset, siitä lähtien kun asuvat maapallolla, elävät houreissa, teeskentelyssä, vääryydessä tahi muussa järjettömyydessä. Ei ole totta, että he koskaan ovat eläneet tahi tulevat elämään muutoin kuin juuri yllämainitun vastakohdissa.
LXVIII. Omantunnon hyväksyminen on tavallaan ruumiillisellekin olemassa ololle välttämätöntä; se on hienoa, kaiken läpi tunkevaa kittiä, joka pitää koossa tuota ihmeteltävää yhdistystä, jota sanotaan minäksi. Jollei siis ihminen istu mielisairaalassa eikä myöskään vielä ole ampunut itseään eikä mennyt hirteen, voimme lohduttaa itseämme tulemalla johtopäätökseen, että hänen täytyy olla joko hullu *koira* ihmishaamussa, joka tarvitsee kuonokoppaa, jota on surkuteltava ja jota meidän täytyy suuresti oudoksua, tahi todellinen ihminen, joten hän niinmuodoin ei voi olla siveellistä arvoa vailla, vaikka hänet on saatava hereille ja tuntemaan oma arvonsa. Voidaksemme oikein arvostella hänen luonnettaan, tulee meidän oppia katsomaan sitä yhtäpaljon *hänen* kuin omillakin silmillämme; meidän tulee oppia häntä säälimään, pitämään häntä lähimmäisenämme, sanalla sanoen oppia häntä *rakastamaan*, muuten emme koskaan opi oikein tuntemaan hänen varsinaista henkistä luonnettaan.
LX1X. Etupäässä ei meidän tule unhoittaa, ettei ihmisiä ja heidän tekojaan hallitse aineellinen, vaan siveellinen voima. Miten äänetön onkaan ihmisajatus! Sitä ei seuraa rumpujen pärinä, ei ratsuväen hevosten kumea kavioiden kapse, eikä muona-ja ampumavaravaunujen pauhaava rätinä. Tuntemattomissa, vaatimattomissa oloissa voi ihmispää hautoa ajatuksia, ihmispää, joka jonakin päivänä on saavuttava suuremman vallan kuin kuninkaan kruunua kantava pää, sillä kuninkaita ja keisareja voi oleskella hänen palvelijoittensa parissa. Hän ei ole hallitseva kaikkia päitä, vaan kaikissa päissä, ja ajatuksilla, joita yksinäisyydessään on hautonut, on hän kuten taikasanoilla taivuttava koko maailman tahdolleen alamaiseksi.
LXX. On huvittavaa nähdä miten yleinen ja ikuinen viisauden rakkaus ihmisessä on; miten ylhäisin ja alhaisin, miten ylpeät ruhtinaat ja raa'at talonpojat ja kaikki ihmiset, niin toinen kuin toinenkin, kunnioittavat viisautta tahi ainakin näennäistä viisautta, viisauden varjoa, niin, miten he itse asiassa eivät voikaan kunnioittaa mitään muuta. Sillä ei edes Xerxeen kaikkien sotajoukkojen vallassa ole saada uljaan sydämemme ainoatakaan ajatusta masennetuksi. He voivat hävittää maan tasalle Anaxarchuksen majan, häntä itseään he eivät voi kukistaa. Henki voi kunnioittaa ainoastaan henkistä arvoa; ainoastaan sielussa, joka on omaamme syvällisempi ja parempi, voimme ikäänkuin nähdä taivaallisen salaisuuden ja senkautta, että nöyrytämme itseämme, tunnemme itsemme ylennetyiksi.
LXXI. Ihmiset harvoin, eli oikeammin ei koskaan, suuttuvat pitemmäksi aikaa tahi täydellä todella johonkin, mikä ei ole suuttumisen arvoista. Altista ja innokasta on kuuliaisuus ja rakkaus, jota he osottavat suurelle, todella ylevälle, kun he kaikkineen mitä heillä ja heissä on, ruumiineen, sydämineen, sieluineen ja henkineen heittäytyvät sen jalkojen juureen, joka todella on heitä ylempänä.
LXXII. Valtakunta, jonka koko kansa täydestä sydämestä omistaa uskonnollisen aatteen, tahi on sen joskus omistanut, on täten ottanut askeleen, jota se ei enää voi peräyttää. Ajatus, tietoisuus, tunto, että ihminen on koko maailman avaruuden kansalainen, luotu ijäisyyttä varten, on tunkeutunut kaukaisimpaankin majaan, yksinkertaisimpaan sydämeen. Ihanana ja kunniotusta herättävänä vaikuttaa taivaallisen tehtävämme, Jumalan meille antaman velvollisuuden tunne koko elämäämme. Semmoisessa kansassa on ylevää innostusta ja rajoitetussa merkityksessä voimmekin sanoa: tieto Kaikkivaltiaasta antaa näille ihmisille ymmärrystä.
LXXIII. Muuan lohdullisimpia totuuksia on se, että suuria miehiä on niin runsaasti, vaikka käyttämättöminä, olemassa. Niin, suurimmat miehemme ovat, koska he samalla ovat *hiljaisimmat*, kenties ne, joita ei tunneta, jotka pysyvät tuntemattomina. Filosoofi Fichte lohdutti itseään tällä vakaumuksella, kun hän kaikista saarnastuoleista ja opetusistuimilta ei kuullut muuta kuin kunnianhimoisten lörpöttelijöiden loppumattomia jaarituksia; kun uudet, voimakkaat virtaukset ja kevytmieliset meluavat opetukset saivat kaikki käsitteet sekaisin, kuten myrsky pieksee aallot vaahdoksi ja vakava Fichte melkein toivoi, että tietoja verotettaisiin, jotta niiden tulva hieman hilliintyisi; — hän lohdutti itseään, sanon minä, järkähtämättömällä uskollaan, ettei uskonto vielä ollut hävinnyt Saksasta, että ajattelevat ihmiset, kukin tahollaan, vielä vakavasti tekivät työtä, vaikka vaiteliaalla, näkymättömällä tavalla.
LXXIV. Suuri edistys nykyisissä oloissa on mielestämme tuo selvä, kieltämätön vakuutus siitä, että parhaillaan edistymme. Kohtalon valtavasta kaitselmuksesta ja sen lopullisista tarkoituksista, mitä meihin ihmisiin tulee, emme voi tietää mitään, emme sanottavasti mitään; ihminenhän alkaa pimeydessä ja lopettaa pimeyteen; salaisuuksia on kaikkialla: ympärillämme, meissä itsessämme, jalkojemme alla, käsissämme. Kuitenkin on jokainen tullut selville ainakin siitä, että tämä ihmeteltävä ihmiskunta edistyy johonkin suuntaan, että ainakin kaikki inhimilliset olot ja asiat ovat olleet ja tulevat alati olemaan vaihtelevia, muuttuvia, mikä olentojen, jotka ovat ajallisesti ja ajan vaikutuksesta olemassa ja ajasta luodut, todenteolla jo aikoja sitten olisi tullut oivaltaa.