I. Ihmisen hartain ilo on ihmetellä, ihailla, missä hän vaan voi sitä tehdä; mikään ei häntä niin suuresti korota — vaikkapa vain katoovaksi hetkiseksi — hänen pikkumaisuuksiensa yli, kun todellinen ihailu.
Senvuoksi onkin sanottu: "Kaikki ihmiset, semminkin kaikki naiset, ovat synnynnäisiä ihailijoita," ja esiintuovat ihailuaan, missä suinkin voivat. On mahdollista ihailla jotakin — oli se sitten miten pientä, vähäpätöistä tahansa; mutta ehdottomasti mitätöntä ei voida ihailla.
II. Luulen, että sankarien ihailu, joka maailmamme eri aikakausina tapahtuu eri tavoilla, on ihmisten kaikkien yhteiskunnallisten suhteitten sieluna, ja että tapa, jolla se — hyvän tahi huonon vuoksi — tapahtuu, on tarkka edistyksen tahi taantumisen mittari, sen mukaan kumpi niistä sillä hetkellä on vallitsevana.
III. Maailman rikkautena ovat juuri sen nerokkaat, huomattavat ihmiset. Heidän ja heidän töittensä vuoksi on se juuri maailmamme — eikä erämaa. Ihmisten, jotka täällä ovat eläneet, muisto ja historia — on maailmamme voimien loppusumma, sen pyhitetty, ikuinen omaisuus, jonka avulla se pysyy pystyssä ja kykynsä mukaan pyrkii purjehtimaan edelleen ajan tuntemattomien syvyyksien yli.
* * * * *
IV. "Sankarien ihailua" — olkoon niin, ystäväni, mutta se on sitä etupäässä siksi, että meissä itsessämmekin on sankariluonnetta. Sankarimaailmaa, ei narrien maailmaa — missä ei kukaan sankarikuningas kykene hallitsemaan — sitä me tahdomme, siihen pyrimme! Me puolestamme tahdomme hyljätä kaiken halpamaisuuden ja valheellisuuden, silloin, vaan ei ennen, voimme toivoa jalouden ja totuuden meitä hallitsevan.
V. On kirjoitettu: jos itse olemme orjia, ei meillä ole sankareitakaan. Emme tunne sankaria, kun semmoisen näemme — pidämme petkuttajaa sankarina.
VI. Sinä ja minä, ystäväni, me voimme tässä hupsujen maailmassa kumpikin tehdä *yhden* ei-narrin, *yhden* sankarin, jos tahdomme. Siinä olisi ensi aluksi kaksi sankaria. — Rohkeutta! Siitäkin koituu itse asiassa kokonainen sankarimaailma, toisin sanoen siinä on kaikki, mitä me kaksi sen puolesta voimme tehdä.
VII. Ennustan, että maailma jälleen alkaa rakastaa totuutta, maailma, joka luulee olevansa sankarimainen, tahi sankaruuden maailma. Vasta silloin on siitä koituva voitokas maailma.
Tosin, mitä merkitystä on maailmalla ja sen voitoilla? Me ihmiset puhumme liian paljon maailmasta. Kukin meistä antakoon maailman tulla miksi se tahtoo, voittaa tahi ei voittaa; eikö meille ole uskottu oma elämämme? Meillehän on suotu pienen pieni aikamäärä kahden ijäisyyden välillä; meillä ei ole muuta mahdollisuutta. Onnelliset me, jollemme elä narreina eikä teeskentelijöinä, vaan oikeina, todellisina ihmisinä. Se, että maailma pelastuu, ei pelasta meitä. Pitäkäämme itsestämme huolta; on ansiokasta ja velvollisuuteni katsoa lähinnä olevan parasta. Sitäpaitse, sanoakseni totuuden, ei "maailmaa" koskaan ole muulla tavoin "pelastettu." Maailmojen pelastamisinto on 18. vuosisadan tuote, sen liikanaisen tunteellisuuden purkaus. Elkäämme menkö liian pitkälle siinä! Maailman pelastuksen voin huoletta jättää sen Luojan tehtäväksi, ja pitää, mikäli voin, huolta omasta pelastuksestani, mihin olenkin oikeutettu.