VIII. Sivistyksen suuri laki on: antakaa jokaisen tulla siksi, mihin hän kykenee; saakoon hän, mikäli mahdollista, kehittää parhaat kykynsä, voittaa kaikki vastukset, karkoittaa vieraat — semminkin vahingolliset — vaikuttimet luotaan ja vihdoin kehittää omaa olemustaan mahdollisimman suureksi, oli se mitä laatua tahansa. Erinomaisuudella ei ole mitään tasa-arvoa, ei ruumiillisessa eikä henkisessä luonnossa — kaikki *oikeat* asiat ovat, mitä niiden tuleekin olla. Poro on hyvä ja kaunis eläin, samaten myös norsu.
IX. Ensimmäinen velvollisuutemme on masentaa pelkomme. Meidän täytyy olla siitä vapaat, muuten emme voi toimia. Tekomme ovat orjallisia, eivät todellisia, vaan näennäisiä, paljasta varjoa; niin, ajatuksemmekin ovat petollisia, ajattelemme kuten orjat ja pelkurit, kunnes olemme polkeneet pelon jalkojemme alle. Meidän tulee ja täytyy olla urhoollisia, käydä eteenpäin, miehekkäästi vapauttaa itsemme — turvallisessa vakaumuksessa, että korkeammat voimat ovat meidät kutsuneet ja valinneet — ja meidän ei tule peljätä. *Mikäli joku voittaa pelkonsa, sikäli on hän mies.*
X. Urhean miehen sopii täällä maailmassa, niin paljosta kun hän onkin epätietoinen, *olla ainakin itsestään varma*.
Ei kukaan ihminen, joka maailmassa aikoo saada jotakin mainittavaa aikaan, saa toivoa täydellisiä tuloksia, ei edes ehdolla: "*Tahdon päättää työni tahi kuolla.*" Sillä jokaisen omintakeisen ihmisen terveelle järjelle on maailma aina suuremmassa tahi vähemmässä määrässä hullujenhuoneen tapainen.
XI. Suuri on hetki, jolloin vapauden sanoma meidät saavuttaa, jolloin kauvan orjuudessa ollut sielu vapautuu siteistään ja veltosta toimettomuudestaan, joskin se ensi alussa on sokea ja hämillään, jolloin se Luojansa kautta vannoo tahtovansa *olla vapaa*. Vapaa? Tiedättekö, vapaana oleminen on — himmeämpänä tahi selvempänä — koko olemuksemme syvä laki. Vapaus on päämäärä, johon ihminen maailmassa järkevällä tahi typerällä taistelullaan, työllään ja kärsimisellään pyrkii. Niin, ylevä on hetki (tunnetko sinä sitä?), jolloin saamme erämaavaelluksellamme ensi kerran liekkien ympäröimän Sinainvuoren näköpiiriimme — ja siitä lähtien ei savupatsas päivisin ja tulipatsas öisin lakkaa opastamasta kulkuamme.
XII. Ihmiset ovat tottuneet kysymään kaikilta henkilöiltä ja asioilta, alkaen mitättömistä kirjoista aina arkkipiispoihin ja valtioiden hallitsijoihin, ei: mikä on kutsumuksesi? — vaan: mimmoisessa tekotukassa ja mimmoisessa mustassa kolmiossa sinä tänne vaellat? Taivas, minä tunnen vallan hyvästi kutsumuksesi ja mustan kolmiosikin! Mutta kysyn sinulta Jumalan nimessä: Mitä sinä *olet*? Et mitään, et mitään, vastaat! No niin, miten paljon ja mitä — sitä juuri haluaisin tietää ja tulenkin sen pian tietämään.
XIII. Omintakeisesti liikkuva mies — ei mikään koneellinen nukke — joka sijoitetaan jonkun olemuksen sydämeen, on saava sen enemmän tahi vähemmän liikkeelle. Hän on tekevä luonnon suurimmat epätasaisuudet *vähemmän* epätasaiseksi. Taipumattomimman on hän tekevä liikkuvaksi; — suurenmoista hyötyä on hänen olemassa olostaan täällä.
XIV. Hankkikaa ensiksi kykenevä mies; silloin olette voittaneet jo kaikki. Hän voi oppia kaikkea — tekemään jalkineita, laatimaan lainmukaisia tuomioita, hallitsemaan valtioita, ja hän on suorittava kaiken tämän, niinkuin mieheltä sopii odottaakin. Jos sitävastoin satutte saamaan ei-miehen, joudutte tekemisiin maailman kauheimman raakalaisen kanssa, joka kenties on sitä kauheampi, mitä tyynemmältä ja hiljaisemmalta hän näyttää. Vahinkoa, jonka yksi ainoa tyhmyri, jonka jokainen tyhmyri loppumattomia tuloksia vilisevässä maailmassamme saa aikaan, ei lainkaan voida numeroilla laskea. Kykenemätön, ammatissaan taitamaton suutari saa jo melkoisia vahinkoja aikaan, minkä liikavarpaitten leikkaajat ja epätoivoiset, huopajalkineita käyttämään pakoitetut ihmiset kylläkin voivat todistaa. Ajateltakoon sitten kykenemätöntä pappismiestä, kykenemätöntä kuningasta!
XV. Henki, runoilija — tiedämmekö mitä nuo sanat merkitsevät? Ne ovat meille luonnon suuresta tulisydämestä välittömästi lahjoitettu, innostunut sielu, jotta näkisimme, puhuisimme ja tekisimme totuutta. Se on luonnon pyhä ääni, joka vielä kerran kaikuu juorujen, lörpöttelyjen ja pelkuruuden aution, rajattoman alkuaineen kautta, mihin perikadon partaille joutunut maapallomme on eksynyt.
XVI. Nero, josta muuan nainen sanoi, että se on suvutonta, ei suinkaan ole minkään erityisen säätyluokan omaisuutta; senvuoksi ei sivistyksen; ollen jumalallisen kipinän sytyttämä, tulisi pöyhkeillä keinotekoisella valollaan, joka liiankin usein on lahoa ja fosforoivaa. Me alamme huomata, ettei tuo ylimyksellinen tunnustus, joka kohteliaalla hymyllä katsoo alas kalliisiin kansiin sidotuista kirjoista kyhätyltä valtaistuimeltaan ja pitää jotakin työtä "varsin sievänä rahvaan miehen tekeleeksi," enää ole paikallaan. Ne ovat onnettomia aikoja maailmanhistoriassa, jolloin vähimmin sivistynyt on vähimmin hullaantunut ja lukemattomista kouruista, kuperista, keltaisista ja viheriäisistä lasisilmistä huolimatta ei ole kadottanut luonnollisten silmiensä näkövoimaa. Sukupolvelle, joka lukee Cobbet'in romaaneja ja Burns'in runoelmia, ei sekä kynää että vasaraa käyttelevä mies liene mitään merkillistä.