Yhtäkaikki on tuo suojemistapa tullut niin yleiseksi, että lienee paikallaan katsella kerran asiata toiseltakin puolelta. Otaksukaamme — olisiko ihmiselle, joka on saanut luonnolta voimia ja jolla on itsellään miehekkään luonteen alku — semminkin jos hänen taipumuksensa osottavat hänet kirjallisuuden alalle ja edeltäkäsin määräävät hänet ajattelijaksi ja kirjailijaksi — näinä merkillisinä aikoina mikään sanottava onnettomuus olla kasvanut kansan eikä sivistyneiden parissa — eikö se pikemmin olisi pienempi onnettomuus?
Kaikilla ihmisillä on yltäkyllin esteitä; sillä henkisen kasvamisen täytyy tulla ehkäistyksi ja viivytetyksi, sekä taistellen voittaa vastukset, jotta se ei jäisi seisomaan jalalleen. Myönnämme, että keskinkertaiselle luonteelle kaikenlaatuisten palkattujen ja vapaaehtoisten kielten-, tanssi- ja seurusteluopettajien alituinen kasvatus ja komentelu — mikä kaikissa maissa ja kaikkina aikoina ehdottomasti tulee korkeasyntyisten osaksi — tavallaan saa aikaan etevämmyyden, pahimmassa tapauksessa vaan näennäisen etevämmyyden, vastaavan alempisäätyisen keskinkertaisen luonteen rinnalla: niin on tavallisesti tyhjäntoimittaja, jos vertaamme häntä työnraatajaan, ylipäätään sirompi mies; hänellä on laajempi, selvempi kaukonäköisyys; lukemattomissa pintapuolisissa asioissa — kenties myös syvemmissä, on hän silminnähtävästi etevämpi. Päinvastoin on laita, mitä tulee tavattomiin luonteisiin, joihin on istutettu masentumattoman voiman siemen, joka kaikitenkin on vapaasti kehittyvä. Semmoisille siemenille on maaperä, missä ne parhaiten kasvavat, paras. Missä vain on tahtoa, siellä löytyy tiekin. Neron keralla saa ihminen mahdollisuuden, niin, varmuuden siitä, että voi sitä kehittää. Usein näyttää siltä, kuin olisi ymmärtämätön hoito ja kastelu turmiollisempaa kuin hoidon puute ja kuolettaisi senkin, mitä sokean kohtalon kovuus on säästänyt. Harvoin tulee Fredrik Suuri tahi Napoleon kasvatetuksi tehtäväänsä varten, useimmiten he valmistauvat siihen vallan toisia teitä, yksinäisyydessä ja tuskassa, puutteessa ja epäsuotuisissa oloissa. Meidän aikanamme tunnemme kaksi nerokasta miestä: Byron ja Burns. Miten täytyikään heidän molempien luonnon käskystä taistella ja ponnistella kypsän miehuuden saavuttamiseksi myrskyssä ja ahdistuksessa, jota kesti yli 30 vuotta. — Ken taistelee, vaikkapa vain köyhyyttä vastaan ja kovassa työssä, osottautuu voimakkaammaksi ja taitavammaksi kuin se, joka pysyttelee taistelusta poissa ja varovasti kätkeytyy muonavaunujen väliin. Mitä tähän tulee, on muuan nykyajan kokenut havaintojen tekijä lausunut: Jos minun olisi etsittävä selvästi kehittyneellä luonteella varustettu mies, jolla todella (määrättyjen rajojen sisällä) on taitoa, rohkeutta, voimakas henki ja voimakas sydän — eikä vääristeltyä luonnetta, missä ylpeyttä pidetään rohkeutena, viisastelevaa ajatuskykyä ja petollista voiman varjoa taitona ja voimana — niin etsisin häntä kernaammin alhaisesta säädystä kuin yläluokkien joukosta.
Kovaa puhetta on sekin, että se, jonka kaikki tarpeet edeltäkäsin on täytetty, jonka kyvyille tarjoutuu vain yksi tehtävä: miten hän voisi edullisimmin niitä kehittää, kykenee saavuttamaan vähemmän todellista sivistystä kuin toinen, jonka ensimmäisenä suurena tehtävänä ja velvollisuutena ei suinkaan ole henkinen kehitys, vaan kova työ jokapäiväisen leivän puolesta. Miten surullisia ovatkaan olot, joissa niin paljon lupaavat alut saavat kuihtua ja taide kaikkine rikkaine apukeinoineen ei saa mitään aikaan, ei edes sitä, mitä karu luonto itsestään tapaa luoda. Vaikka elämä on täynnä hyvää ja pahaa, voi keinojen ja teiden runsaus meidän päivinämme nousta vaarallisen korkealle, se voi vahvistaa vääriä viettejä, sen sijaan että ohjaisi ne oikealle tolalle, ja johtaa peräti surkuteltavaan ja merkilliseen tulokseen. Kuitenkin, mitä merkitsee sana *sivistymätön* nykyaikana, kun meillä on kirjoja, kun ne sivistyneen maailman jokaisessa kodissa kuuluvat taloustarpeisiin? Köyhimmässäkin majassa on kirjoja, on ainakin yksi kirja, josta ihmissielu vuosituhanten kuluessa on löytänyt valoa ja ravintoa ja vastaukset syvimpiin kysymyksiinsä; johon vielä tänäkin päivänä tarkkanäköinen silmä näkee elämän salaisuuden kuvastuvan; joskaan ei ratkaistuna, niin kuitenkin julistettuna ja profeetallisesti esitettynä; joskaan se ei tyydytä ymmärrystä, niin se kuitenkin tyydyttää sisällistä käsitettä, ja se on paljoa suurempi tulos. "Kirjoissa on koko menneisyyden luomiskykyinen Fenix-tuhka." Mitä ihmiskunta on ajatellut, keksinyt, työskennellyt, tuntenut ja saanut selville, on merkitty kirjoihin; ja se, joka on oppinut lukemisen salaisuuden, voi sen löytää ja omistaa itselleen.
Mutta mitä kaikki tämä merkitsee? Ikäänkuin ihmisen sivistys, se mitä sanomme sivistykseksi, täydentyisi yliopistojen, kirjastojen ja luentosalien avulla; ikäänkuin uuden ihmisen elävä voima yksistään tahi pääasiallisesti heräisi, syttyisi ja selviäisi voitokkaaseen kirkkauteen kuolleen kirjaimen avulla ja toisten ihmisten voimista kertomalla! Shakespeare oli perehtynyt lukemattomiin asioihin, syvälle luontoon, sen jumalalliseen ihanuuteen ja sen helvetillisiin kauhuihin, sen enkelikuoroihin ja salaperäisiin valituksiin; syventynyt myös ihmisen toimintaan luonnossa, hänen taitoihinsa ja temppuihinsa. Shakespeare tiesi (engl. *kenned*, jolla näihin aikoihin oli melkein sama merkitys kuin sanalla *canned*, taisi) paljon ihmisistä ja maailmasta, sekä minne ihmiset pyrkivät alkaen Hurtig emännästä nykyisessä Eastshipissä aina Casariin vanhassa Roomassa, useissa maissa ja kautta vuosisatojen; kaikesta tästä oli hänellä selvä käsitys ja kykyä luoda se uudelleen näkyviimme elävin muodoin. Siinä olivat hänen tietonsa; mutta mitä tiedät sinä? Et mitään siitä, kenties itse asiassa et lainkaan mitään. Sinä tunnet vain omat kunniakirjasi, todistuksesi ja akateemiset arvosi; vain sanoja ja kirjaimia ja niitäkin vallan vähän. — Selvä katse ja reipas toimintakyky ovat kaiken opetuksen suurimmat tulokset, harjoitus on paras opettaja.
Nykyään ovat tietää ja taitaa kaksi vallan eri sanaa; nämä kaiken inhimillisen sivistyksen ensi syyt, kaiken oikean sivistyksen peruskivi; että ihminen etupäässä on kasvatettava työhön, on rauhallisesti sysätty syrjään muutamaksi sukupolveksi; saamme nähdä millä menestyksellä! Ajatelkaamme mikä etu sivistymättömillä, työtä tekevillä luokilla on sivistyneihin, työttömiin verrattuina siinä, että heidän täytyy *tehdä työtä*. Työ! mikä arvaamaton sivistyksen lähde! Miten valtaakaan työ koko ihmisen, ei ainoastaan hänen heikkoa tietopuolista ajatuskykyään, vaan koko toimivan, raatavan, urhean, kärsivän ihmisen; miten se askel askeleelta herättää uinailevat voimat, poistaa niistä vanhat erehdykset. Se, joka ei ole mitään tehnyt, ei tiedä mitään. On turhaa istua pohtimassa tuumia ja pitää viisaita puheita: nouse ylös ja toimi! Jos tietosi ovat oikeat, niin käytä niitä, kamppaile elävän luonnon kanssa, koettele suunnitelmiasi nähdäksesi pitävätkö ne paikkansa. *Tee* jotakin, ensi kerran elämässäsi tee jotakin! niin koittaa sinulle uusi valo työssäsi. Suunnaton merkitys on työllä; sen avulla saa vähäpätöinen käsityöläinenkin suurta, valtavaa aikaan, mitä ei kukaan, ei edes ylhäisimpään asemaan kavunnut, joka ei omin käsin työskentele, pystyisi tekemään. Ryhdy todenteolla työhön, niin eivät erehdys ja totuus enää ok seisova vierekkäin: erehdyksessä saavutettu tulos kietoo sinut olemattoman, negatiivisen suuruuden neliöjuuriin, koeta niitä ratkaista, saada niistä mitään maallista sisältöä tahi elatusta! Kunnianarvoisa parlamentinjäsen voi huomata, että "asiat ovat taantumaan päin," hän voi sen uskoa ja pitää siitä niin pitkän esitelmän, kuin itse haluaa ja ikävystyttää sillä koko maailman, sillä hänestä ei heru viiniä eikä öljyä; mutta nokinen kupariseppä, joka luulee saaneensa selville, että messinki on kasviainetta, koettaa sovelluttaa keksintöään käytäntöön ja senvuoksi hän huomaakin pian, ettei messinki — omituista kyllä — kelpaa päivällispöydässä haukattavaksi ja ettei kasviaineksista voida takoa tulenkestäviä avaimia; toisin sanoen: ettei hänen keksintönsä seiso todellisuuden pohjalla, joten se ei kelpaa mihinkään. Tämmöisen perusteellisen eron voit huomata kauttaaltaan näiden molempien miesten elämässä, ja voit käsittää sen seuraukset. Välttämättömyys, jonka tässä näemme huolellisuuden äitinä, on hyvästi tunnettu keksintöjen äitinä. Sen, jolta paljon puuttuu, täytyy tietää paljon, tehdä paljon jotakin saavuttaakseen, päinvastoin kuin sen, jonka ei tarvitse tietää muuta kuin että sormella vedetään soittokellon nauhasta.
Tulemme johtopäätökseen, että ihmiselämä on koulu, jossa typerinä syntyneet — vaikka heidät survimessa jauhaisit tomuksi — pysyvät typerinä, ja ne taas, joille luonto on viisautta suonut, epäsuotuisimmissakin oloissa kehittyvät viisaudessa. Senvuoksi, millä kannalla ovatkaan olot aikakaudella, jolloin suurimmat edut muuttuvat varjopuoliksi! On huomattava: tuossa on kaksi nerokasta miestä, toinen hoitaa kyntöauraa, toinen ajelee vaakunalla koristetuissa neljän hevosen vetämissä vaunuissa; he kehittyvät kumpikin — toisesta koituu Burns, toisesta Byron; kas tuossa on kaksi lahjakasta miestä, toinen työskentelee tomuisessa, nokisessa kirjapainossa tehden kovaa työtä ja kärsien puutetta, toinen asustaa Oxfordin yliopistossa sanakirjojen, kirjastojen ja tieteellisten apuneuvojen keskellä: edellinen ilmestyy maailmaan tohtori Franklinina, jälkimmäisestä koituu tohtori Parr.[1]
[1] Toht. Samuel Parr, eräs turhantarkka tiedemies.
XVII. Nämä ovat varsinaisia ihmisiämme, suuria miehiämme, tylsien, tahdottomien kansajoukkojen johtajia, joita ihmiset ikäänkuin kohtalon käskystä seuraavat. He ovat maailmamme valittuja sieluja. Heillä on tuo harvinainen kyky, ei ainoastaan "otaksua" ja "ajatella," vaan myöskin *tietää* ja *uskoa*. Heidän luonteensa pääpiirre oli se, etteivät he eläneet kuulopuheitten, vaan omien selvien havaintojensa mukaan. Toiset harhailevat umpimähkään elämän suurilla markkinoilla antaen asioiden ulkonäön itseään sokaista, jotavastoin nämä perehtyvät itse asioihin ja senvuoksi voivatkin esiintyä ihmisinä, joilla on ijäti ohjaava tähti oppaanaan ja joiden jalat astuvat varmoja polkuja.
XVIII. Niin monta ihmistä kuin kansassa on olemassa, jotka voivat nähdä taivaan näkymättömän oikeuden ja tietävät, että se myös maailmassa vallitsee kaikkivaltiaana, yhtä monta ihmistä on myös, jotka estävät kansakuntaa joutumasta perikatoon. Niin monta eikä yhtään useampaa. Taivaallinen kaikkivaltias lähettää uusia, yhä uusia ihmisiä, joiden sydän ei ole kivestä, vaan lihasta — ja suurinkin vastoinkäyminen, jota aikoinaan oli niin raskas kantaa, näyttäytyy meille opettajaksi!
XIX. Suuren miehen elämä, on sanottu, on ikäänkuin raamattu, vapauden evankeliumi, jota saarnataan kaikille ihmisille, ja jonka kautta me sekä monta muuta uskomatonta sielua saamme tietää, ettei ylevä luonne vielä ole kadonnut, tullut mahdottomuudeksi; mistä me rajattoman jokapäiväisyyden ja halpamaisuuden ympäröiminä kuitenkin huomaamme, että ihmisen luonne pysyy ijäti jumalallisena ja josta saamme rohkeutta säilyttää sen, mikä onkin tärkein uskoista, uskon itseemme.