XX. Sillä samatenkuin evankeliumeista korkein on muuan elämäkerta, samaten on jokaisen hyvän ihmisen elämäkerta kieltämättä evankeliumi, joka saarnaa silmälle, sydämelle ja koko ihmiselle, niin että perkeleittenkin täytyy uskoa ja vapista, tuo iloa uhkuva julistus: Ihminen on taivaasta syntyisin, ei olojen eikä välttämättömyyden orja, vaan niiden riemuitseva voittaja. Katso, miten hän voi oppia tuntemaan itsensä ja vapautensa — hän on, kuten ajattelija sanoo, "luonnon Messias."

XXI. Nykyään aletaan kaikkialla aavistaa, että todellinen voima, jota kaiken täällä maailmassa täytyy totella, on taito, henkinen käsitys ja päättäväisyys. Ajatus on kaiken teon äiti, niin, sen elävä sielu, sillä se ei ainoastaan ole sen alkuaihe, vaan myös sen ylläpitäjä. Ajatus on siis täällä alhaalla kaiken inhimillisen olemassa olon perustus, alku ja sisällinen olemus. Tästä syystä, on sanottu, on ihmisen sana — julki lausuttu ajatus — taikasana, jolla hän vallitsee maailmaa. Eivätkö sitä tottelekin tuulet ja aallot ja kaikki vaikuttavat voimat, sekä elottomat että elolliset? Yksinkertainen, koneellinen taikakoje lausuu sanan ja sen käskystä kiitävät laivat tulen siivillä valtamerien poikki. Kansakunnat ovat vaipuneet eripuraisuuteen, epätoivoon ja synkkään, raivoisaan sekasortoon, ja katso, heprealaisen marttyyrin ja vapahtajan lempeä sana, lieventää, hillitsee ja rauhoittaa kaikki. Raakalaisten, synkät maanääret muuttuvat rauhallisiksi, ihaniksi ja kauhistavan julmuuden tyyssijat rauhan temppeliksi. Maailman todellinen hallitsija, joka tahtonsa mukaan muovailee maailmaa kuin pehmeätä vahaa, on se, joka rakkaudella katselee maailmaa: innostunut ajattelija, jota nykyaikana sanotaan runoilijaksi.

XXII. Että Goethe oli ihmisten suuri opettaja, merkitsee samalla, että hän myös oli hyvä ihminen, että hän itse oli oppinut, taistellut kokemuksen koulussa ja vihdoin voittanut. Miten monelle sydämelle, jotka kuoleman lähestyessä nääntyvät uskottomuuden — todellisen tyhjyyden ja olemattomuuden — synkässä vankityrmässä, onkaan vakaumus siitä, että semmoinen mies oli olemassa, vielä voi olla olemassa, onnelliseksi tekevä ilosanoma! Katsokoon häntä, ken tahtoo oppia saamaan jumalanpelkoa ja järkeä keskenään sopusointuun, ken tahtoo kieltää ja vastustaa petollista ja väärää, uskoa ja kunnioittaa totuutta, pysyä oikealla tiellä puoluetaistelujen raivoisissa pyörteissä, joissa ainoastaan tavoitellaan kokonaan outoja, lahonneita päämääriä, jotka vain päivän pysyvät pystyssä, jotka saattavat kuluneen, kuolonkamppauksessa olevan yhteiskuntajärjestyksen kiihkeisiin värähdyksiin raastaen sitä sinne ja tänne; ken tahtoo työskennellä maailman puolesta ja kuitenkin pysyä maailman saastasta puhtaana — katsokoon häntä. Se mies oli siveellisesti suuri, koska hän ajallaan oli sitä, mitä muina aikakausina useat olisivat voineet olla — oikea ihminen. Hänen suurin ansionsa oli se, että hän oli oikea. Samoinkuin hänen pääominaisuutensa, kaikkien muiden perusta, oli nerokkuus, ajatuksen syvyys ja voima, samoin oli hänen päähyveenään oikeudentunto, rohkeus pysyä oikeassa. Ihmettelemme hänen jättiläislujuuttaan, mutta tämä lujuus oli jalostunut lempeydeksi, samoinkuin maapallomme sisusta on kallionluja, vaikka sen timantinkovalta povelta versoo esille ihania kukkia. Ylevin sydämistä oli myös urhoollisin: peloton, uupumaton, rauhallinen, voittamaton. Hän oli täydellinen mies: lapsen värisevä tunteellisuus ja hurja innostus voivat sopia yhteen Mefiston halveksivan ivan kanssa — hänen monipuolisen elämänsä jokainen vaihe oli sitä, mitä sen tulikin olla.

XXIII. Hän oli oikeutta rakastava mies ja täysin selvillä sydämestään, ja nämä ominaisuudet ovatkin oikean lahjakkuuden perustana. Miten voi ihminen, jollei hän edes voi selvästi nähdä omaa sydäntään, olla selvillä päästään?

XXIV. Viisaammat ja urhoollisimmat ovatkin oikeastaan kaikki samaa joukkoa. Ei ole yhtään järkevää tahi viisasta miestä, joka ei samalla myös olisi urhea, rohkea — muutenhan hänestä ei ikinä olisi tullut viisasta. Jolleivat Luther, Knox, Anselm,[1] Becket,[2] apotti Samson, Samuel Johnson[3] olisi olleet tarpeeksi urheita ja rohkeita, mitä mahdollisuutta olisi heillä silloin ollut tulla viisaiksi, oppineiksi?

[1] Anselm Canterburystä, kuuluisa teoloogi 11 vuosisadalla.

[2] Thomas á Becket, arkkipiispa, Englannin kansleri Henrik II:n aikana

[3] Tunnettu kirjailija, † 1784.

XXV. Mitä muuten tulee noihin mielilauseisiin, joita niin usein on meihin teroitettu, että ihastuksemme esine läheltä katsoen kadottaa viehätyksensä, että vain epäselvä, puoleksi tuntematon voi olla ylevä, ei meidän tarvitse ehdottomasti niihin uskoa. Tässä kuten muissakin asioissa ei ole tieto, vaan tiedon puute, joka kerskuu ja asettaa esineen herättämän ihailun sijaan oman ihailunsa. Tietämättömälle on kenties koko tähtitaivas liikkuvine maailmoineen vähempiarvoinen kuin Jakobin näkemä uni; Newtonille se sitävastoin on tärkeämpi, sillä sama Jumala istuu vielä siellä ylhäällä ja pyhät vaikutukset kulkevat ylös ja alas, kuten enkelit muinoin, ja kun katsomme sitä tältä kannalta, tulee koko tuo valtava salaisuus vielä syvemmäksi ja jumalallisemmaksi. Samaten on todellisen henkisen suuruuden laita. Itse asiassa ei tuo väite, ettei "kukaan ole sankari kamaripalvelijansa silmissä" todelliseen luontoonkaan sovitettuna johda harhaan. Jollemme ota lukuun sen jotenkin selvää, pintapuolista tarkoitusta, voidaan se todella sovittaa vain semmoisiin sankareihin, jotka eivät ole oikeita tahi kamaripalvelijoihin, jotka ovat liiaksi oikeita. Kelpo Elwoodin mielestä oli Milton aina sankari.

XXVI. Joka tapauksessa on paljoa alhaisempaa ja epäjalompaa tehtävää nuuskia esille virheitä kuin löytää kauneuksia. Arvosteleva kärpänen, joka istahtaa upean rakennuksen pilarinpäädylle tahi reunalistalle, kykenee puoli tuumaa etäälle ulottuvine katseineen kylläkin julistamaan, että tässä on täplä ja tuossa ryhmy, että tämä ja tuo kivi sanalla sanoen eivät suinkaan ole, mitä niiden *pitäisi* olla. Siinä kohdin onkin arvosteluhimoinen kärpänen oikeassa. Mutta kokonaisuuden ihanien suhteitten käsittämiseksi, voidakseen katsoa rakennusta yhtenä ainoana kokonaisuutena, käsittää sen tarkoituksen ja antaa arvoa sen yksityiskohtien järjestelylle ja sen tarkoitusta vastaavalle sopusointuiselle kokonaisvaikutukselle — siihen vaaditaan Vitruvion tahi Palladion silmä ja ymmärrys.