II. Samaten on itse asiassa niiden kansojen laita, jotka tuntevat itsensä kurjiksi, onnettomiksi. Kansakuntien entiset johtajat, profeetat, papit, tahi miksi niitä sanottaneekin, tiesivät sen vallan hyvästi ja aina meidän päiviimme saakka ovat he saarnanneet ja teroittaneet meihin totuutta. Kansojen uudet johtajat, joilla myös on koko joukko nimiä — sanomalehtimiehiä, valtiomiehiä, valtiotalouden opettajia j. n. e. — ovat peräti sen unhoittaneet ja ovat valmiit sitä kieltämään.

Mutta yhtä kaikki pysyy se ijäti voimassa, kukistumattomana, ja epäilemätöntä on, että meidän täytyy jälleen oppia käsittämään tämä totuus ja uudelleen tunnustaa se todeksi. Meitä kaikkia tullaan ruoskimaan ja kurittamaan, kunnes vihdoin opimme sen tuntemaan, tahi kuritetaan meidät kuoliaaksi, sillä kieltää sitä ei voida!

Kun kansa oli onnetonta, oli tuo vanha profeetta oikeassa sanoessaan sille: Olette unhoittaneet Jumalan, olette luopuneet Jumalan tieltä, muutoin ette olisi tulleet onnettomiksi. Te ette ole eläneet totuuden lakien mukaan, vaan petoksen, valheen lakien mukaan, ehdoin tahdoin vääristelleet totuutta, siksi onkin luonnon kärsivällisyys lopussa, siksi olette joutuneet tähän.

III. Maailmassa on yö ja viipyy vielä kauvan, ennenkuin päivä koittaa. Vaellamme suitsevien, kytevien raunioitten keskellä ja aurinko sekä taivaan tähdet ovat ikäänkuin laastut pois joksikin aikaa, ja kaksi suunnatonta aaveolentoa: *teeskentely* ja *jumalankieltäminen* rehentelevät yhdessä tuon ahnaan pedon, *himokkuuden* kanssa ympäri maapallomme ja sanovat sitä omaisuudekseen. Parhaiten voivat täällä unikeot, joiden koko olemassa olo on velttoa unennäköä. Meillä ei ole uskontoa, ei ole Jumalata. Ihminen on kadottanut sielunsa ja yrittää turhaan parantaa yhteiskuntaa. Turhaan surmaa hän kuninkaita, valmistaa kapinoita, vallankumouksia, laatii lakeja — parannuskeinoa ei ole.

IV Eräillä sukupolvilla, kuten esim. nykyisellä, on merkillinen tehtävä maailmanhistoriassa. Niinkuin apinat istuvat he nuotion ääressä metsässä ymmärtämättä ylläpitää tulta uusilla risuilla. Pian täytyy heidän se jättää ja vaeltaa edelleen — arvatenkin kaaokseen, valtakuntaan, jonka Siionin vuorena on Bedlam.[1] Mutta käykin selville, ettei maailma olekaan tehty syötävästä ja juotavasta, sanomalehtireklaameista, kullatuista vaunuista, prameudesta ja koristeista; ei, se on kokonaan toisista aineksista, Vanhat roomalaiset, niinkuin Suetonius heitä kuvaa, turmeltuneet, lavertelevat kreikkalaiset Rooman keisarikunnan rappeutumiskaudella — meillä on useampi kuin yksi esimerkki, elkää lisätkö enää niiden lukua! Sankariudetta, — ei jäliteltyä, hervotonta sankariutta — ilman julkilausuttua tahi mykkää tunnetta, että ihmisen elämässä on jotakin jumalallista, että hänen historiansa todella on ijäisyyden vertauskuva — ei Roomaa olisi ollutkaan; se se juuri oli, mikä loi vanhan Rooman, vanhan Kreikan ja juutalaisten valtakunnan. Apinat vain räpyttelevin silmin loikovat nuotion ääressä, jota he eivät kykene ylläpitämään uusilla puilla; he sanovat, että se kyllä on palava puittakin, tahi, voi, he sanovat sen ijäksi sammuvan: se on surullinen näky.

[1] Tunnettu hourujenhoitolaitos Lontoossa.

V. Lukemattomat ihmiset ovat kuolleet; kaikkien ihmisten täytyy kuolla; — meidän kaikkien viimeinen lähtömme tapahtuu tuskan tulisissa vaunuissa. Mutta kurjaa on, säälittävää, täytyä elää tietämättä miksi; kovaa on tehdä työtä mitään ansaitsematta; olla sydämestä ja sielusta väsynyt, veltto, koko elinaikansa kuolla hitaasti vangittuna kuuroon, kuolleeseen, loppumattomaan "hoida itsesi!" -periaatteeseen, ikäänkuin Phalaris-härän loihdittuun, rautaiseen vatsaan! Moinen on ja on alati oleva sietämätöntä Jumalan luomille ihmisille.

VI. Emme voi vaeltaa millään nykyisen elämän julkisella valtatiellä, emmekä edes kaukaisimmalla sivupolulla kohtaamatta ihmistä tahi inhimillistä pyrintöä, joka ei ole kadottanut ijäisyyden ja totuuden toivoa ja kohdistanut toivoaan ajalliseen, puolittain tahi kokonaan väärään, pettävään. Kunnianarvoisa parlamentinjäsen valittaa, että Yorkshiren verankutojat väärentävät tuotteitaan. Taivas, itse paperi, jolle kirjoitan, on nähtävästi suureksi osaksi valmistettu hyvästi silitetystä kalkkiseoksesta ja tekee kirjoittamiseni hankalaksi! On onnen kauppa, jos nykyään enää voi saada todella hyvää paperia — jotakin todella huolellisesti tehtyä työtä, etsittäköön mistä tahansa, haavemaailman korkeimmalta huipulta aina alhaisimpaan, loihdittuun jalustaan saakka.

Katsokaamme esim. tuota suurta, seitsemän jalan korkuista hattua, jota kuljetetaan pitkin Lontoon katuja ja jota ystäväni Sauerteig syystä kyllä pitää varsin tärkeänä englantilaisena merkillisyytenä. "Suokoon Jumala," sanoo hän, "että se olisi korkein huippu, minkä Englannin petkutusala voi saavuttaa ja josta sen jälleen täytyy kääntyä alaspäin!" — Hattujentekijä Lontoon Strand'illa sijoittaa näet — sen sijaan että valmistaisi parempia huopahattuja — suunnattoman, 7 jalkaa korkean paperihatun pyörille, antaa miehen ajella sillä pitkin katuja ja toivoo *täten* saavuttavansa menestystä. Hän ei ole *yrittänyt* tehdä parempia hattuja, niinkuin maailma häneltä vaatii ja mitä hän terävällä älyllään arvatenkin voisi tehdä, vaan hän käyttää koko uutteruutensa saadakseen meitä uskomaan, että hän on tehnyt parempia hattuja! Myöskin hän tietää, että petkuttaja nykyaikana on tullut jumalaksi. Elä naura hänelle, lukijani, tahi elä ainoastaan naura. Hän on lakannut olemasta naurettava; hänestä koituu nopein askelin surkuteltava.

Tässä on pahan varsinainen tyyssija; yleisen yhteiskunnallisen syöpähaavan keskusta, tuon taudin, joka uhkaa kaikkia nykyajan oloja kauhistavalla kuolemalla.