XIV. Voi, vähimmin tuottelias kaikista kuolevaisista on alakuloinen haaveilija. Vaikkapa myönnämmekin, että hän on vilpitön eikä tahallaan meitä petä, niin — mitä hyvää hänessä on? Eikö hän alati esiinny täällä loppumattoman epätoivon opettajana ja hervottoman, sairaloisen kykenemättömyyden perikuvana? Hänen hyveensä on etupäässä semmoista, joka jokaisella lihassyyllä tuntee oman arvonsa! Moinen hyve on sairaloista, siitä tuntuu kuin olisi se lasista, joten se ei uskalla antaa itseään koskettaa eikä hievahtaakaan paikaltaan. Se ei voi saada mitään aikaan — korkeintaan alituisella, huolekkaalla hoidolla pitää itsensä hengissä.

XV. Itsensä tutkiminen on pettämätön sairauden oire, joko se sitten on parantumisen enne tahi ei. Sairaloinen hyve tavallisesti kuluttaa ja kalvaa itseään katumuksessa ja pelvossa, tahi, mikä on vielä pahempi, esiintyy rehennellen, turhamaisena ja puheliaana. Molempiin ilmiöihin on itserakkaus syynä, tahi hyödytön "taaksepäin-katseleminen" jo kulkemamme tien mittaamista varten, vaikka toki ainoa tehtävämme on uupumatta pyrkiä eteenpäin ja edistyä matkalla.

Jos jollakin inhimillisen elämän alalla, niin toki sen sisimmällä ja lähimmin elämää koskevalla, nimittäin siveellisellä, on hyvä, että on kokonaisuutta ja itsestään tietämättömyyttä, mikä juuri osottaa, että siveelliset tunteet ovat oikeita. Vapaa, järjellinen tahto, joka asuu meissä sekä meidän kaikkeinpyhimmässämme, olkoon todella vapaa, ja toteltakoon sitä kuin jumaluutta, mikä onkin sen oikeus ja sen pyrkimys. Todellinen kuuliaisuus on alati mykkä.

XVI. Ihminen on lähetetty tänne, ei epäilemään, vaan tekemään työtä; ihmisen päämääränä — niin on aikoja sitten kirjoitettu — on toiminta, ei ajatteleminen. Täydellisessä tilassaan oli kaikki ajatteleminen vain toiminnan kuva ja innostava symbooli, ja filosofiaa oli olemassa vain runouden ja uskonnon muodossa. Ja kuitenkin, miten voidaan sitä tässäkään vaillinaisessa muodossa välttää, miten tulla toimeen ilman sitä? Ihminen seisoo ikäänkuin luonnon keskipisteessä; hänen pienen pieni aikamääränsä on osa ijankaikkisuudesta, hänen kädenlaajuinen tilansa on rajattomuuden ympäröimä. Miten voisikaan hän olla itseltään kysymättä: Mitä minä olen? Mistä minä tulen? Minne olen kerran joutuva? Ja miten voi hän näihin kysymyksiin saada muuta vastausta kuin pintapuolisia, vaillinaisia viittauksia, jommoisia olemme tottuneet kuulemaan äidiltä, kun tämä koettaa saada uteliasta, tietämätöntä lastaan rauhoittumaan?

Metafysiikan sairaloisuus on niinmuodoin alati kestävää. Kaikkina aikoina täytyy näiden kysymysten kuolemasta ja ijäisestä elämästä, pahuuden alkujuuresta, vapaudesta ja välttämättömyydestä alati uusissa muodoissa sukeltaa esiin, ja yhäti täytyy aika ajoin toistaa yritys saada luoduksi meille selvä suunnitelma maailman avaruudesta. Mutta alati ikävä kyllä menestyksettä, sillä miten voisikaan ajallinen, katoova laatia tyydyttävän ja täydellisen selityksen ijäisestä, äärettömästä?

XVII. Sinä et tarvitse mitään "uutta uskontoa," ei myöskään ole todenmukaista, että tulet semmoista saamaan. Sinulla on jo enemmän "uskontoa," kuin sitä osaat käyttää. Tiedäthän tänäpänä kymmenen sinulle annettua velvollisuutta, sinä näet hengessä *kymmenen* asiata, jotka *pitäisi* tehdä, *yhden* verosta, jonka todella *teet*! Täytä toki yksi niistä, se on itsestään selvästi osottava sinulle kymmenen muuta, jotka voidaan ja täytyy suorittaa. "Mutta entäs tuleva kohtaloni?" Niin, tuleva kohtalosi! Tuleva kohtalosi näyttää minusta, sillaikaa kun teet sen tarkemmaksi kysymykseksi — varsin arveluttavalta. En usko, että se tulee olemaan hyvä! Eikö jo pohjoismaiden Odin lukemattomia vuosisatoja sitten, historian aamusarastuksessa, opettanut meille, vaikka hän oli vain "pakanaraukka," ettei pelkurilla ole eikä voi olla hyvää kohtaloa, ei mitään turvasatamaa missään, paitse alhaalla Helassa, synkän yön valtakunnassa! Pelkurit ja hylkiöt ne himoitsevat huvia ja nautintoa, mutta kammovat surua ja tuskaa. Tässä ja tulevassakin maailmassa ovat pelkurit semmoisten luontokappaleiden heimona, joka on luotu ainoastaan kartettavaksi ja halveksittavaksi. Muuhun he eivät kelpaakaan, muuta he eivät ansaitse. — Odinia korkeampi ja suurempi olento on tullut tänne maailmaan opettamaan meille suurempia asioita kuin Odin.

Veljeni, sinun täytyy rukoilla itsellesi *sielua*; sen saavuttamiseksi täytyy sinun taistella ikäänkuin elämä ja kuolema olisi kysymyksessä. Voita sielusi takaisin! Tiedä, ettei "uskonto" ole *ulkonaista* lääkettä, vaan oman itsesi, oman sielusi sisällinen herääminen, ja ennen kaikkea — elä enää puhu minulle "uskonnosta" eikä "uusista uskonnoistasi!"

XVIII. Sangen totta on mitä muuan viisas meille opettaa, ettei "epäilyä voida poistaa millään muulla keinoin kuin työllä." Ottakoon senvuoksi se, joka vaivaloisesti pimeydessä tahi hämärässä hapuilee eteenpäin innokkaasti rukoillen, että pimeys vaihtuisi päivänkoittoon, myöskin huomioonsa tämän toisenlaatuisen ohjeen, joka minusta on niin äärettömän arvokas. *Täytä velvollisuutesi, joka on sinua lähinnä*, ja jonka tiedät velvollisuudeksi! Seuraava velvollisuutesi on silloin oleva paljoa selvempi ja helpompi täyttää.

XIX. Oi veljeni, meidän täytyy kaikin voimin saada sielumme ja omatuntomme hereille, meidän täytyy vaihtaa turhat puuhamme rehelliseen työhön ja kiviset sydämemme eläviin, lihasta luotuihin sydämiin. Silloin käy meille selväksi — ei yksi tehtävä — vaan loppumaton sarja velvollisuuksia, jotka ovat täytettävät. *Täytä* niistä ensimmäinen, niin on toinen jo näyttävä selvemmältä ja oleva helpommin suoritettavissa; toinen, kolmas ja kolmastuhannes ovat silloin tuleva meille mahdollisiksi suorittaa.

XX. Hurskautta, ylevää mieltä, joka meitä innostaa pyrkimään taivaaseen, ei voida saavuttaa eikä "oppia" uutterimmallakaan katkismuksen-luvulla eikä saarnojen kuuntelemisella. Voi, ei toki! Kokonaan toisilla keinoilla — etupäässä hyvän, väsymättömän esimerkin avulla, odottamalla oikeata mielentilaa ja oikeata hetkeä, jolloin tuo ihme tapahtuu, toisin sanoen "Jumalan armo" meissä vaikuttaa, voi pyhä henki vaikuttaa sielusta sieluun. Miten sanomattoman monin verroin tehokkaammin kuin kokonainen kirjasto jumaluusopillisia teoksia vaikuttaa joskus mykkä teko: jumalaapelkäävän, hurskaan, jalon isän tahi äidin katse? — — — — — — — — — — — — — — — — —