Pansy kääntyi astelemaan kohti St. Launce’ia.
Kesän aikana Pansyllä ei ollut kotona juuri mitään muuta ravintoa kuin ruohoa. St. Launce’iin laukattuansa se aina sai rouskutellakseen jyviä, jotta jaksoi hyvin juosta kotiin takaisin. Koska nyt oli enemmän kuin puoli matkaa kuljettu, niin se piti parempana lähteä St. Launce’iin.
Tuo ei kumminkaan nyt johtunut Elfriden mieleen. Hänen mielessään eli vain se hämyinen haave, että tämän päivän ratkaiseva päätös ei ollut hänen itsensä suorittama. Niin omituisesti kietoutuvat toisiinsa vaikuttimet, ettei häntä niinkään pakottanut eteenpäin hänen Stephenille antama lupauksensa, eipä edes hänen rakkautensakaan, kuin se tunto, että oli oltava uskollinen sille olemattomalle valalle, jonka hän oli vannonut kymmenen minuuttia sitten.
Hän ei enää epäröinyt. Kohta ilmaantuivat hänen näkyviinsä St. Launce’in vanhanaikaiset päädyt ja sekavat kattorykelmät, ja ajaen kukkulan rinnettä alas hän saapui »Haukan» pihamaalle. Mrs Buckle, emäntä, tuli ovelle ottamaan häntä vastaan.
Swancourtit olivat täällä hyviä tuttuja. Isä ja tytär olivat tässä majapaikassa useita kertoja muuttuneet ratsastajista tavallisiksi rautatiellä matkustajiksi.
Ei kestänyt neljännestuntiakaan, kun Elfride jo ilmaantui ovelle kävelypuvussaan ja lähti asemalle. Hän ei ollut maininnut mrs Bucklelle mitään aikeistansa, joten hänen otaksuttiin menevän ostoksille.
Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kuluttua hän oli Stephenin sylissä
Plymouthin asemalla. Ei asemasillalla, vaan aution odotussalin nurkassa.
Stephenin kasvot eivät ennustaneet hyvää. Hän oli kalpea ja masentunut.
»Mistä on kysymys?» tiedusteli Elfride.
»Me emme voi mennä naimisiin täällä tänään, Elfie! Minun olisi pitänyt se tietää ja jäädä tänne. Tietämättömyydessäni en sitä tehnyt. Minulla on lupa, mutta minä voin käyttää sitä ainoastaan omassa seurakunnassani Lontoossa. Minä saavuin tänne vasta eilen illalla.»