Tuon onnettomuuden jälkeen hän otti koko älynsä käytäntöön ja hänen onnistuikin keksiä sellainen vyö- ja solkijärjestelmä, jonka avulla voi kuljettaa suuren määrän tavaroita varmasti ja vähällä tilalla. Nyt hän otti mukaansa yksinkertaisen tumman kävelypuvun ja joitakin muita vaatetuskappaleita. Worm avasi hänelle portin, ja hän hävisi näkyvistä.
Eräs myöhäiskesän kirkkaimpia aamuja valoi hohdottansa hänen ympärillensä. Kanerva oli purppuraisimmillaan, väriherne heloitti keltaisimmillaan, heinäsirkat sirisivät äänekkäästi kuin linnut, käärmeet sihisivät kuin pienet koneet, ja Elfride tunsi aluksi mielensä hilpeäksi. Istuessaan siinä mukavasti Pansynsä selässä asianmukaisessa ratsastuspuvussa ja asiaankuulumattomassa hatussaan hän ilmaisi jo asullansakin mielensä keveyttä. Mutta niiden päivien elohopea oli viekas: laskeutui ihan äkkiarvaamatta. Aluksi hän tunsi ohimenevää painostusta. Sitten tuli eräs iso pilvi, joka oli riippunut pohjoisessa kuin musta vuota, ja sijoittui hänen ja auringon väliin. Se edisti sitä, mikä oli jo muutenkin auttamatonta: Elfride painui harmaan alakuloisuuden valtoihin.
Hän kääntyi satulassaan ja katsahti taaksensa. He olivat nyt avoimella ylänteellä, mistä yhä vielä voi nähdä meren Endelstowin luona. Elfride silmäili kaipauksen tuntein tuota paikkaa.
Tuon pienen käännöksen kestäessä Pansy oli astellut yhä eteenpäin, ja Elfride arveli, että olisi järjetöntä kääntää pienen ratsun päätä toiseen suuntaan. »Mutta», mietti hän, »jos minulla olisi äiti kotona, niin minä lähtisin takaisin!»
Sitten hän suoritti erään niitä salaisia liikkeitä, joiden nojalla naiset sallivat sydäntensä temppuilla aivojansa vastaan, käänsi ikäänkuin huomaamattansa hevosensa pään toisaanne ja antoi mennä hyvää laukkaa kotiinpäin ainakin peninkulman. Mutta samassapa jo taas muistui eloisana mieleen Stephen, hän käänsi jälleen ratsunsa ja ajoi taasen kohti St. Launce’ia.
Tuo surkea ajatusten taistelu alkoi nyt raivota aivan hurjana. Ylenmäärin kiihtyneenä ja vapisten hän laski ohjakset Pansyn kaulalle ja päätti mennä sinne, minne hevonen näki hyväksi hänet viedä.
Pansy hiljensi juoksuansa kävelyksi ja kulki kiihtyneine taakkoinensa siten muutaman minuutin ajan. Sitten he saapuivat erääseen tien kohtaan, mistä pieni polku johti vesilammikolle. Pansy pysähtyi, silmäili lammikkoa ja lähti juomaan.
Elfride katsoi kelloansa ja havaitsi, että jos hänen piti ehtiä St Launce’iin niin ajoissa, että kävi vielä vaihtaminen vaatteita »Kotkassa» ja että sai tilaisuutta päästä Plymouthiin jollakin varhaisella junalla — niitä oli ainoastaan kaksi mahdollista — niin oli välttämätöntä pitää kiirettä.
Hän oli kärsimätön. Pansy ei näyttänyt aikovan ollenkaan lakata juomasta, ja lammikon lepo, sen pinnalla liikkuvien hyönteisten ja kärpästen laiskat liikkeet, hiljalleen häilyilevät kurjenmiekat, lehtiruodit, jotka lepäsivät liikahtamatta pohjassa kuin genualaiset filigraanityöt, kaikki nuo rauhalliset näyt tekivät vastakohtaisuutensa vuoksi hänen kärsimättömyytensä sitäkin suuremmaksi.
Vihdoin Pansy kääntyi ja palasi jälleen valtatielle. Siihen ehdittyänsä pony seisoi kahdenvaiheella arvellen, minne kääntyä. Elfriden sydän tykytti kiivaasti, ja hän ajatteli: »Kun hevoset jätetään oman onnensa nojaan, niin ne lähtevät sinne, missä niitä parhaimmin ruokitaan. Pansy lähtee kotiin.»