Matka Plymouthista Paddingtoniin, suoritettiinpa se kuinka vinhasti kiitävässä pikajunassa tahansa, suo riittävästi jäähtymisaikaa millaiselle intohimolle tahansa. Elfriden kiihtymys oli lauennut, ja hän istui toisen puolen matkaa jonkinlaisen turtumuksen vallassa. Hänet herätti raideverkon räiske heidän saapuessaan asemalle.
»Olemmeko Lontoossa?» kysyi hän.
»Olemme, rakkaani», virkkoi Stephen näennäisen tyynesti. Stephenille samoinkuin Elfridellekin todellisuus ilmeni melkoisesti toisenlaisena kuin sen ennakkokuvitelmat.
Elfride tirkisti ulos ikkunasta, mikäli sadepisarat sen sallivat, ja näki ainoastaan äsken sytytetyt lyhdyt ja lukemattomia rumia uuninpiippuja, joiden himmeät ääriviivat kuvastuivat sateista taivasta vasten. Elfriden mieltä ahdisti ajatus, jonka ilmi lausuminen pakostakin olisi tuottanut ankaraa tuskaa. Hän ei tietänyt pahojen kielten pistoista enempää kuin erakkosaaren lintu tiesi Crusoen ensimmäisen laukauksen vaikutuksesta. Nyt hän näki hieman kauemmaksi, ja vieläkin hieman kauemmaksi.
Juna pysähtyi. Stephen laski irti sen hentoisen käden, jota oli koko päivän pidellyt ja ryhtyi auttamaan alas häntä asemasillalle.
Tämä vieraalle maaperälle astuminen näytti riittävän kypsyttämään
Elfriden mielessä kytenyttä päätöstä.
Hän loi sulhaseensa epätoivoisen katseen.
»Stephen!» huudahti hän. »Minä olen kovin onneton! Minun täytyy päästä takaisin kotiin — minun täytyy — täytyy! Suo anteeksi surkea horjuvaisuuteni. Täällä minun ei ole ollenkaan hyvä ollakseni!»
Stephen näytti ylen hämmästyneeltä eikä virkkanut mitään.
»Sallithan minun lähteä kotiin?» rukoili Elfride. »Sinun ei tarvitse lähteä kanssani. Minä en tahdo sinua mitenkään rasittaa, kunhan vain sanot suostuvasi siihen, että palaan, kunhan vain et minua senvuoksi vihaa, Stephen! On parasta, että palaan heti paikalla, Stephen.»