»Eipä suinkaan. Minä olen vanhempi.»
»Kuukautta, mutta mitä se merkitsee? Mutta mitäpä tuosta nyt.» Hän silmäili ympärilleen. »Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi hän eräältä asemamieheltä. Mies asteli ohi mitään virkkamatta.
»Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi Elfride eräältä toiselta.
»Lähtee kyllä, neiti, kymmenen minuuttia jälkeen kahdeksan — se lähtee kymmenen minuutin kuluttua. Te olette tullut väärälle asemasillalle; se on tuolla toisella puolella. Bristolissa on muutettava yöjunaan. Noita rappuja alas ja radan alitse.»
He juoksivat portaita alas — Elfride edellä — lippuluukulle ja vaunuun, jonka ovella seisoi virkailija. »Matkalippunne, olkaa hyvät.» Vaunujen ovi suljetaan — asemasillalla häärivät miehet liikkuivat yhä nopeammin, kunnes suihkivat edestakaisin kuin sukkulat loimen lomassa — vihellys — lippu heilahtaa — huuto — höyryn pauhu — ja niin he lähtevät jälleen kohti Plymouthia.
Elfride pääsi hengästyksestään.
»Sinä olet tullut mukaan sinäkin, Stephen! Miksi?»
»Minä en jätä sinua, ennenkuin näen sinut onnellisesti St. Launce’iin saapuneena. Älä pidä minua huonompana kuin olen, Elfride.»
Sitten he ajaa raksuttivat läpi yön samaa tietä kuin olivat tulleet. Sää kirkastui, ja tähdet alkoivat välkkyä heidän yläpuolellansa. Ne muutamat matkustajat, jotka olivat sijoittuneet samaan vaununosastoon kuin he, istuivat enimmän osan aikaa suljetuin silmin. Stephenkin toisinaan uinahti; Elfride yksin valvoi ja vapisi tunnin toisensa jälkeen.
Päivä alkoi koittaa ja osoitti heidän ehtineen meren rantamalle. Heidän yläpuolellansa riippui punaisia kallioita, jotka kauemmaksi väistyessään muuttuivat lyijynharmaiksi harmaansinisessä ilmassa. Aurinko nousi ja heitti teräviä säteitänsä heidän uupuneille kasvoilleen. Vielä tunti, ja maailma alkoi vilkastua. He odottivat vielä hetkisen, ja juna hiljensi vauhtiansa lähestyessään St. Launce’in asemaa.