»Minä ansaitsen sen.»
»En missään tapauksessa», sanoi Unity. »Eihän asia ole mokomakaan, miss Elfride. Minä ajattelen näin: herra on ottanut itsellensä lomapäivän, ja koska hän ei ole ollut miss Elfridelle viime aikoina aivan ystävällinen, niin —»
»Elfride menettelee samoin kuin hän. No niin, tee miten mielit. Ja tuotko minulle nyt pienen välipalan?»
Tyydytettyään ruokahalunsa, jonka raikas meri-ilma oli aiheuttanut, samalla hänen mielensä levottomuuden hälventäen, Elfride otti hattunsa ja lähti puutarhaan ja kesätupaan. Hän istuutui sen nurkkaan, pää käteen nojaten. Siihen hän sitten nukahtikin.
Puolittain hereillään hän kiireesti katsoi kelloansa. Hän oli ollut siellä kolme tuntia. Samassa hän kuuli ulkoportin kimmahtavan kiinni ja pyörien vierivän oven eteen; jokin samasta lähteestä koitunut ääni lienee hänet herättänyt. Sitten hänen isänsä kuului huutavan Wormia.
Elfride lähti rakennusta kohti pensaikon suojaamana. Hän kuuli isänsä keskustelevan jonkun henkilön kanssa, joka ei ollut kumpikaan palvelijoista. Hänen isänsä ja vieras nauroivat yhdessä. Sitten kuului silkin kahinaa, ja mr Swancourt kumppaneineen varmaankin astui sisään, sillä mitään sen enempää ei enää kuulunut. Elfride oli palannut takaisin ihmetellen, keitä vieraat saattoivat olla, kun samassa kuului askelia ja hänen isänsä ääni:
»Elfride, täällähän sinä oletkin! Toivottavasti voit hyvin?»
Elfride tunsi pistoksen sydämessään eikä vastannut mitään.
»Tulehan kesämajaan hetkiseksi», jatkoi mr Swancourt; »minä kerron sinulle, mitä lupasin.»
He astuivat kesämajaan ja nojasivat ryhmyiseen kaidepuuhun.