»No», virkkoi hänen isänsä hilpeästi, »arvaappas mitä minulla on sanottavana.» Hän näytti vaipuneen siinä määrin omiin asioihinsa, ettei ollenkaan havainnut, millainen ilme Elfriden kasvoissa oli.
»Minä en voi, isä», virkkoi Elfride alakuloisesti.
»Koetahan, rakkaani.»
»Mieluummin olisin koettamatta, tosiaankin.»
»Sinä olet väsynyt. Näytät uupuneelta. Ratsastus oli sinulle liikaa. No, kuulehan, minkätähden minä lähdin matkaan. Minä lähdin mennäkseni naimisiin!»
»Naimisiin!» sopersi Elfride tuskin voiden pidättää tahdotonta: »Samoin minä.» Hetkisen kuluttua hänen tunnustamispäätöksensä raukesi kuin kupla.
»Niin, ja kenen kanssa? Mrs Troytonin, joka omistaa vanhan kartanon pensasaidan toisella puolella. Asia päätettiin lopullisesti minun käydessäni Stratleighissä muutamia päiviä sitten.» Hän alensi ääntänsä ja puhui leikkisästi. »Mitä äitipuoleesi tulee, huomaat kohta, ettei hänessä ole paljoa näkemistä, joskin aika lailla kuulemista. Hän on sitäpaitsi kaksikymmentä vuotta minua vanhempi.»
»Te unohdatte, että minä tunnen hänet. Hän kävi kerran meillä sen jälkeen kuin me olimme olleet siellä, häntä kumminkaan tapaamatta.»
»Aivan oikein, aivan oikein. No niin, olipa hän minkä näköinen tahansa, joka tapauksessa hän on kaikkein oivallisimpia naisia. Hänelle on hiljattain jäänyt vapaasti käytettäväksi kolmetuhatta viisisataa vuosittain, sitäpaitsi tämä tila — ja lisäksi suuri testamenttilahjoitus.»
»Kolmetuhatta viisisataa vuodessa!»