»Lisäksi suuri — joka tapauksessa varsin tilava — huvila kaupungissa ja sukupuu, tämän minun kävelykeppini pituinen; vaikka se näyttääkin sangen kokoonhaalitulta — se on laadittu vasta suvun rikastuttua.»
Elfride vain kuunteli mitään virkkamatta.
Mr Swancourt jatkoi rauhallisemmin ja vakuuttavammin. »Niin, Elfride, hän on meihin verrattuna varakas, vaikka hänellä ei olekaan paljon vaikutusvaltaisia suhteita. Joka tapauksessa hän opastaa sinua hieman seuraelämään. Me vaihdamme hänen Baker Streetin varrella olevan talonsa Kensingtonissa sijaitsevaan, sinun tähtesi. Hän sanoo, että nykyään kaikki muuttavat sinne. Pääsiäiseltä me siirrymme kaupunkiin aina kolmeksi kuukaudeksi — minä pidän tietenkin täällä sijaista sen ajan. Elfride, minun lemmenaikani on ohi, ja minä tunnustan suoraan naineeni hänet sinun tähtesi. Jumala yksin tietää, miksi hänenlaisensa nainen on minuun suostunut. Mutta luulenpa, että hänen ikänsä ja koruttomuutensa olivat liian nimenomaiset kaupunkilaisille. Jos nyt käyttelet hyvin korttejasi, voit hyvännäköisenä naida kenet tahansa. Hieman kekseliäisyyttä siihen tietenkin vaaditaan, mutta minun nähdäkseni ei mikään estä sinua saamasta aatelismiestä. Lady Luxellian oli vain tilanomistajan tytär. Nyt varmaan huomaat, kuinka hupsu sinun taannoinen päähänpistosi oli. Mutta tulehan, hän on sisällä sinua odottamassa. Onhan se tämäkin pelin arvoinen asia», jatkoi kirkkoherra astellessaan kohti rakennusta. »Minä kosiskelin häntä tuon pensasaidan ylitse; en yksinomaan, kuten hyvin ymmärrät, mutta meillä oli tapana kävellä siellä iltaisin — lopulta melkein joka ilta. Mutta minun ei tarvitse nyt kertoa sinulle yksityiskohtia; minä vakuutan sinulle, että kaikki kävi hyvin asiallisesti. Vihdoin, tavatessamme toisemme Stratleighissä, me päätimme tehdä siitä totta viipymättä.»
»Etkä virkkanut minulle sanaakaan», sanoi Elfride äänen enempää kuin ajatuksenkaan olematta vähääkään moittiva. Hänen tunteensa olivat aivan toista maata. Hän tunsi mielensä keventyneeksi jopa kiitolliseksikin. Kuinka hän olisikaan voinut edellyttää isän uskoneen hänelle asioitansa, kun hän itse oli salannut omat asiansa?
Hänen isänsä käsitti väärin hänen tyyneytensä luullen sen takana piilevän loukkautuneisuutta. »Minua ei käy kovin soimaaminen», sanoi hän. »Minulla oli pari-kolme syytä asian salaamiseen. Eräs niistä oli hänen sukulaisensa, testamenttaajan äskeinen kuolema, vaikka se ei koskekaan sinua. Mutta muista, Elfride», jatkoi hän jäykempään tapaan, »että olit joutunut tekemisiin noiden alhaissäätyisten ihmisten, Smithien, kanssa — vieläpä nimenomaan siihen aikaan, jolloin me, mrs Troyton ja minä, aloimme toisiamme ymmärtää — joten minä päätin olla mitään sinulle sanomatta. Mistäpä tiesin, kuinka pitkälle olit mennyt heidän ja heidän poikansa kanssa? Voihan olla niin laita, että sinä kävit joka päivä välttämättä juomassa teetä heidän luonansa.»
Elfride esti tunteitansa ilmenemästä niin hyvin kuin osasi ja kysyi väsyneesti, joskin samalla täsmällisesti:
»Suutelitko mrs Troytonia pihamaalla kolme viikkoa sitten? Minä tulin sinä iltana työhuoneeseesi ja havaitsin sinun vastikään sytyttäneen kynttilät.»
Mr Swancourt oli sangen punainen ja hämillään, niinkuin ainakin keski-ikäinen rakastaja, joka yllätetään nuorempien temppuja tekemässä.
»Kyllä, luulenpa niin tehneeni», sopersi kirkkoherra, »hänen mielikseen, näetkös.» Sitten hän malttoi jälleen mielensä ja nauroi sydämen pohjasta.
»Ja koskiko lausumasi Horatiuksen säe sekin tätä asiaa?»