»Koski kyllä, Elfride.»
He astuivat kuistikolta saliin. Samassa tuli mrs Swancourt alakertaan ja astui samaan huoneeseen.
»Näetkös, Charlotte, tässä on pikku Elfrideni», sanoi mr Swancourt äänessä se lisätty hellyyden vivahdus, joka usein tulee äsken hankittujen sukulaisten osaksi.
Elfride rukka, joka ei tietänyt, mitä tehdä, ei tehnyt yhtään mitään; ottihan vain vastaan kaiken, mitä näkö, kuulo ja tunto hänen mieleensä toivat.
Mrs Swancourt liikkui lähemmäksi, tarttui tytärpuolensa käteen ja suuteli häntä sitten.
»Ah, kultaseni», virkahti hän hyväntuulisesti, »kun pari kuukautta sitten opastit omituista vanhaa naista läpi puutarhan ja ylen somasti selittelit hänelle kukkasia, et varmaankaan arvannut, että hän ilmestyisi näin pian tänne aivan uusissa merkeissä. Eikä arvannut hän itsekään.»
Mr Swancourt oli sangen todenmukaisesti kuvaillut uutta äitiä. Hän ei ollut ulkonäöltänsä viehättävä. Hänen ihonsa oli tumma — hyvin tumma — komeavartaloinen, tukka vielä melkoinen, siinä toinen puoli valkoisia, toinen mustia hiuksia, jälkimmäiset todellakin mustia. Pelkkien näiden huomioiden nojalla arvostellen häntä ei käynyt sanominen miellyttäväksi naiseksi. Mutta voi havaita enemmänkin. Pintapuolisimmallekin tarkastelijalle selvisi kohta, ettei hän ollenkaan yrittänyt salata ikäänsä. Hän näytti ensi silmäyksellä kuudenkymmenen ikäiseltä, ja lähempi tutustuminen ei missään tapauksessa osoittanut hänen olevan vanhemman.
Eräs toinen ja vieläkin miellyttävämpi piirre ilmeni hänen suupielissään. Hänen alkaessaan jotakin sanoa ne usein somasti värähtivät: ei edes ja taaksepäin, mikä on hermostuneisuuden merkki, ei myöskään alaspäin, leukaa kohti, mikä merkitsee päättäväisyyttä, vaan ilmeisesti ylöspäin, nimenomaisesti pitkin sitä viivaa, jonka nojalla koulupojat piirroksissaan ilmaisevat iloisuutta. Ainoastaan tämä hänen kasvojensa piirre viittasi johonkin erikoiseen sisäiseen ominaisuuteen, mutta oli samalla aivan eittämätön. Se osoitti huumoria, sekä subjektiivista että objektiivista — se osoitti, että hän voi tarkastella omia omituisuuksiansa yhtä leikillisessä valossa kuin toisten eriskummallisuuksia.
Tämä kuvaus ei ole tyhjentävä. Mrs Swancourt oli ojentanut Elfridelle kädet, joiden sormet olivat sananmukaisesti sormuksia täynnä, signis auroque rigentes, niinkuin Helenan hame. Tuota sormusten paljoutta ei nähtävästi kannettu pelkän turhamaisuuden vuoksi. Ne olivat enimmältä osalta vanhoja ja kuluneita, vain muutamat olivat uusia.
Oikea käsi: