Rohkenen toivoa, että se korjaussuunnitelma, jonka valmistan hänen yksityiskohtaisen tutkimuksensa nojalla, tulee tyydyttämään Teitä ja lordi Luxelliania. — Kunnioittavimmin

Walter Hewby.»

III.

Ensimmäinen ateria Endelstow’n pappilassa oli nuorelle Stephen Smithille sangen miellyttävä. Pöytä oli katettu, kuten Elfride oli isällensä ehdottanut, teeillalliseen kuuluvilla erilaisilla aineksilla — tervetullut virkistystapa kaikille niille, jotka ovat kaukana ihmisistä ja kaupungeista, ja erikoisesti nuorten makua tyydyttävä. Pöydälle oli sievästi sijoitettu talvikukkia ja lehtiä, joitten seasta katsetta tervehtivät leikkeleet, kananpaisti, pasteijat ja kaksi isoa piirakaista, jotka ilahduttavan runsaina paisuivat alustansa laitoja avarammalle.

Pöydän päässä, tulisijan puolella, näkyivät teelaitteet, vanhamallista Worcesterin porsliinia, ja niiden takaa kohosi Elfriden koruton hahmo yrittäen luoda rouvamaista arvokkuutta teenkaatoliikkeeseensä ja painokkaan huolekkaasti pitää silmällä hyydelmän, hunajan ja happamen kerman tarjoilemista. Hän itse oli aterioinut jo ennen vieraan tuloa, joten hän nyt joutui kovin hämille havaitessaan, ettei tarjoilemisen väliaikoina ollut muuta tekemistä kuin jutella. Hän kysyi, salliko vieras hänen kirjoittaa viereisen pöydän ääressä valmiiksi kirjeen, jonka oli äsken aloittanut, ja istuttuaan sen ääreen hänessä oli kirpeä oman epäkohteliaisuuden tunto. Mutta kun hän sitten huomasi, ettei vieras katsonut hänen menetelleen mitenkään väärin ja että hänkin oli hämmingin vallassa, kun toinen tarkkaavaisena valvoi hänen kupposensa täyttämistä, niin Elfriden olo kävi helpommaksi. Kun nuori mies lisäksi sattui kolahduttamaan pöydänjalkaa ja oli kumota teekupposensa, ihan koulupoikien tavalla, niin Elfride tunsi vallitsevansa tilannetta ja osasi jutella erittäin hyvin. Avomielisyys ja samanikäisyys sai heidät muutamassa tuokiossa unohtamaan, että olivat vasta äsken toisiinsa tutustuneet. Stephen alkoi kaunopuheisesti kertoa ammatillisen toimintansa aiheuttamista ylen vaatimattomista kokemuksista, ja Elfride, joka ei voinut kokemuksiin varautua, kertoi varsin vilkkaasti isältä kuulemiansa juttuja, — isä olisi varmaan hämmästynyt, jos olisi kuullut, kuinka uskollisesti hänen eleensä ja äänensävynsäkin säilyivät. Sinä iltana oli nähtävänä erittäin mielenkiintoinen nuoruusiän idylli Swancourtin talossa.

Stephenin oli vihdoin lähteminen yläkertaan äänekkäästi juttelemaan kirkkoherralle joka puuhkutustensa väliajoilla kovin pyyteli anteeksi, että oli muitta mutkitta kutsunut hänet, vieraan, makuusuojaan. »Mutta», jatkoi mr Swancourt, »minun teki mieli sanoa teille jo tänä iltana muutama sana asiasta, jonka vuoksi olette tänne tullut. Kärsivällisyys kerrassaan loppuu, kun päällekarkaava vihollinen — minulle tosin uusi, en näet ole toistaiseksi tietänyt luuvalosta juuri mitään — äkkiä pakottaa jäämään päiväkaudeksi vuoteeseen. Se on kuitenkin siirtynyt toiseen varpaaseeni erittäin lievässä muodossa, joten toivon sen huomenna olevan ihan tiessään. Toivottavasti teistä on pidetty huolta alakerrassa?»

»Erinomaisesti. Ja vaikka asia onkin ikävä ja mieltäni pahoittaa nähdä teidät sairaana, pyydän olemaan toistaiseksi ollenkaan välittäjättä siitä, että minä olen talossa.»

»Enhän minä. Mutta huomenna minä jo kapuan alas. Tyttäreni on erinomainen tohtori. Pari annosta hänen leppoisia sekoituksiansa saa minut hyvään kuntoon nopeammin kuin kaikki maailman rohdot. Mutta puhutaanpa nyt kirkonkorjauksesta. Istukaa, olkaa hyvä. Meidän täällä, nähkääs, ei käy kursaileminen, ja syynä on se, että luoksemme saapuu harvoin sivistyneitä inhimillisiä olentoja: jos tuhlaamme aikaa lähenemiseen, niin hän ehtii poistua, ennenkuin olemme saaneet nauttia hänen varsinaisesta tuttavuudestansa. Kuten tulette näkemään, on kirkkomme torni kerrassaan mahdoton korjattavaksi, mutta itse kirkko vielä kelpaa. Näkisittepä muutamia muita tämän kreivikunnan kirkkoja: lattiat lahonneet, seinät muratin peitossa.»

»Jopa jotakin!»

»Se ei vielä mitään. Kun eräässä naapuriseurakunnassa sattuu myrskyinen ja sateinen sää jumalanpalveluksen ajaksi, niin sanankuulijat nostavat sateenvarjonsa suojaten niillä itseänsä, kunnes katosta ei enää vettä pisartele. Niin, jos viitsitte ojentaa minulle tuolla pöydällä olevat paperit ja kirjeet, niin näytän teille, kuinka pitkälle olemme ehtineet.»