Stephen asteli lattian poikki niitä hakemaan, ja kirkkoherra näytti erikoisesti havaitsevan vieraansa hoikan vartalon.
»Minä otaksun, että olette täysin pätevä?» virkkoi hän. »Olen kyllä», vastasi nuori mies lievästi punastuen.
»Te olette luullakseni hyvin nuori — te ette näytä minusta yhdeksäätoista vuotta vanhemmalta.»
»Minä täytän pian yksikolmatta.»
»Täsmälleen puoli minun ikääni, minä olen neljänkymmenen kahden.»
»Muuten», virkkoi mr Swancourt vähän edelleen keskusteltua, »te sanoitte täydellisen nimenne olevan Stephen Fitzmaurice ja kerroitte isoisänne alkujaan tulleen Caxburystä. Tässä jutellessamme on johtunut mieleeni, että tiedän teistä jotakin. Te kuulutte tunnettuun vanhaan kreivikunnan sukuun — ette varmaankaan ole tavallisia Smithejä.»
»Enpä usko, että meidän suonissamme on heidän vertansa.»
»Mitä puhuttekaan, epäilemättä on. Ojentakaahan minulle »Aatelittomat
suvut». Katsotaanpa. Tuossa Stephen Fitzmaurice Smith — hän on haudattu
P. Maarian kirkkoon, eikö totta? No niin, siitä perheestä polveutuivat
Leaseworthyn Smithit, ja erääseen sivuhaaraan kuului kenraali Sir
Stephen Fitzmaurice Smith Caxburystä —»
»Niinpä kyllä; minä olen nähnyt siellä hänen muistomerkkinsä», huudahti Stephen. »Mutta hänen perheensä ja minun sukuni eivät ole missään yhteydessä keskenään, ne eivät voi olla.»
»Teidän tietääksenne luultavasti ei. Mutta silmätkää tänne, hyvä herra», virkkoi Swancourt kopahduttaen vakuudeksi nyrkillänsä vuoteenlaitaan. »Tässä näette: Stephen Fitzmaurice Smith, Lontoossa asuva, mutta kotoisin Caxburystä. Te ja sukulaisenne voitte nyt olla kaikin ammatinharjoittajia — minä en ole utelias; minä en sellaisia asioita kysele, se ei kuulu minun tapoihini — mutta päivänselvää on, että tässä on sukujuurenne! Ja minä onnittelen teitä, mr Smith, sukunne johdosta, sinistä verta, sir; se on totisesti haluttu väri tässä maailmassa.»