»Toivoisinpa, että voisitte onnitella minua jonkin ilmeisemmän hyvän ominaisuuden johdosta», virkkoi nuori mies yhtä alakuloisesti kuin vaatimattomastikin.
»Mitä joutavia! Siihen on aikaa tuonnempana. Te olette nuori; koko elämä on edessänne. Nähkääs nyt, kuinka kaukaa menneisyyden hämärästä minun oma sukuni juontaa juurensa. Tässä», jatkoi hän kääntäen lehteä, »on Geoffrey eräs esi-isäni, joka menetti parooninarvonsa, koska tahtoi laskea leikkiä. Sellaisia me olemme, Jumala paratkoon! Mutta juttu on liian pitkä tässä kerrottavaksi. Minä olen köyhä mies — köyhä gentleman tosiaankin: ne, joiden ystävä tahtoisin olla, eivät halua olla minun ystäviäni, ne, jotka mielivät ystäväkseni, eivät minua houkuttele. Toisinaan syön päivällistä muutaman virkaveljeni seurassa ja juttelen hieman heidän kanssaan, toisinaan vietän jonkin hetken tuttavani lordi Luxellianin seurassa, mutta muuten olen ihan yksinäni — kerrassaan.»
»Onhan teillä opintonne, kirjanne ja — tyttärenne.»
»Onpa, on kyllä, enkä minä köyhyyttäni valitakaan. No niin, mr Smith, älkäähän salliko minun pidättää teitä kauemmin sairaan huoneessa. Niin, tuostapa muistuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin nuoremmalla iälläni.» Kirkkoherra naurahteli itsekseen, ja Stephen silmäili häntä kysyvästi. »Ei, ei, se on liian paha juttu — liian paha kerrottavaksi!» jatkoi mr Swancourt äänin, jossa kuului tuiman hilpeyden pohjasävel. »Menkäähän nyt alakertaan; tyttäreni täytyy teitä huvittaa parhaansa mukaan tänä iltana. Kehoittakaa häntä laulamaan — hän soittaa ja laulaa sangen sievästi. Hyvää yötä; minusta tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut teidät jo viisi kuusi vuotta. Minä soitan kelloa, jotta joku tulee opastamaan teidät alas.»
»Älkää huoliko», virkkoi Stephen, »minä kyllä osaan oikeaan». Hän laskeutui portaita alas ajatellen, kuinka ilahduttavan vapaata käytös oli kaukaisemmissa kreivikunnissa lontoolaisten pidättyväisyyteen verrattuna.
<tb>
»Minä unohdin teille sanoa, että isäni kuulee verrattain huonosti», virkkoi Elfride säikähtyneenä, kun Stephen oli astunut pieneen seurusteluhuoneeseen.
»Älkää olko huolissanne, minä tiedän sen, ja me olemme hyvät ystävät», vastasi nuori liikemies innostuneesti. »Kuulkaahan, miss Swancourt, ettekö laula minulle?»
Miss Swancourtista tuo pyyntö tuntui siltä, mikä se todellisuudessa olikin, tavattoman suorasukaiselta, vaikka arvasi isänsä olleen sitä osaltansa aiheuttamassa; hän näet tiesi isän useinkin muitta mutkitta jättävän ikävät vieraat hänen huvitettaviksensa. Mutta kun mr Smith samalla käyttäytyi niin avomielisesti, ettei moite tuntunut olevan paikallansa, Elfride oli valmis suostumaan, joskaan ei erikoisen mielellään. Etsittyään nuottisäiliöstä eräitä vanhoja laulelmia, joita hänen äitinsä oli aikoinaan soittanut ja laulanut, Elfride istuutui pianon ääreen ja aloitti sievällä kontra-altollansa: 'Oli tumma talvi-ilta'.
»Miellyttääkö tuo vanha laulu teitä, mr Smith?» kysyi hän päästyään loppuun.