»Miellyttää, miellyttää kovinkin», vastasi Stephen — ja hän olisi vastannut samoin ja yhtä vilpittömästi, valitsipa Elfride esitettäväkseen mitä tahansa piirilaulusta sielumessuun asti.
»Nyt saatte kuulla De Leyren pienen sävellyksen, jonka minulle antoi eräs Endelstow’ssa asuva nuori ranskalainen neiti:
’Je l’ai planté, je i’ai vu naître,
Ce beau rosier où les oiseaux jne.,
ja sitten minä otan viimeiseksi oman mielilauluni, Shelleyn 'Kun särkynyt on lamppu’, jonka äiti parkani sävelsi. Minä laulan kovin mielelläni sellaiselle henkilölle, joka todellakin viitsii minua kuunnella.»
Jokainen nainen, joka vaikuttaa mieheen pysyväisesti, muistuu tavallisesti hänen mieleensä jossakin erityisessä tilanteessa, joka tuntuu olevan määrätty hänen erikoiseksi ilmenemismuodoksensa miehen muistojen kirjassa. Samoinkuin suojeluspyhimyksellä on oma asenteensa ja omat varusteensa keskiaikaisessa kuvitustaiteessa, samoin voidaan sanoa rakastetun esiintyvän uskollisensa mielikuvituksessa erikoisessa hahmossa, jota vailla se sinne harvoin ilmestyy muuten kuin pakottamalla. Ei auta, vaikka hän on aikaisemmin nähty monissa muissa tiloissa, joiden luulisi paljoa paremmin soveltuvan lemmen nuoreen unelmaan.
Elfriden kuva valitsi sen muodon, missä se nähtiin näinä muutamina tuokioina, hänen laulaessaan, siksi alinomaiseksi asenteeksi, jossa se myöhemmin ilmeni Stephenille hänen nukkuessaan ja valvoessaan. Siinä näkyy sivusta päin nuori nainen vaaleanharmaassa silkkipuvussa, jonka reunuste on joutsenenuntuvaa ja joka jättää näkyviin osan rintaa; tuo viileä väri muodostaa ihastuttavan vastakohdan hänen niskansa ja kasvojensa lämpöiselle raikkaudelle. Takimmainen pianon kynttilä on hänen päänsä tasalla ja muuttaa, itse puolittain näkymättömissä, tilapäisesti kähertyneet hiukset himmeäksi valousvaksi, joka sädekehänä ympäröi hänen päälakeansa. Hänen kätensä lepäävät koskettimilla, ja avoimilta huulilta helisee, diminuendo, alakuloinen säkeistö kysellen, miksi rakkaus, joka valittelee kaiken katoamista, valitsee kaikkein hauraimman kehdoksensa, kodoksensa ja ruumispaariksensa. Hänen päänsä taipuu hieman eteenpäin, ja katse on tarkasti suunnattu hänen edessään olevan nuottilehden ylälaitaan. Sitten katse siirtyy nopeasti Stephenin kasvoihin ja vielä nopeammin takaisin, kasvoista häipyy alakuloisuus ja sen sijaan tulee eräänlainen vallaton veitikkamaisuuden ilme, joka väikkyy niissä vähän aikaa kumminkaan kehittymättä selväksi hymyksi tai veikistelyksi.
Stephen siirtyi äkkiä hänen oikealta puoleltansa vasemmalle, missä oli riittävä sija pienelle sohvalle pianon ja huoneennurkan välillä. Hän sijoittui siihen kulmaukseen ja silmäili kaihoisasti Elfriden kasvoja. Hänen katseensa oli niin pitkä ja vakava, että neidon poskien puna yhä tummeni, mitä kauemmaksi hän laulussaan ehti. Lopetettuaan ja oltuaan viimeisen sanan jälkeen muutaman tuokion liikahtamatta hän uskalsi jälleen katsahtaa vieraaseen. Nuoren miehen kasvoissa oli sanomattoman surumielisyyden ilme.
»Te ette varmaankaan kuule usein laulettavan, mr Smith, kun huolitte välittää minun esittämistäni?»
»Minä kenties välitin laulun välineestä, tarkoitan: teistä itsestänne», vastasi toinen leppoisasti.
»Mitä sanoittekaan, mr Smith!»