»Se on ihan totta, minä en kuule usein laulettavan. Luulenpa, että erehdytte, kun ajattelette, kuka olen. Minä saavun vieraana yksinäiseen olopiiriinne, ja te otaksutte minun tulevan hälisevästä elämästä ja tietävän nykyisten hetkien viimeiset uutiset. Niin ei kumminkaan ole laita. Minun elämäni on yhtä rauhallinen kuin teidän ja yksinäisempi, yksinäinen kuin kuolema.»
»Kuolema, joka johtuu elämän kukkuraisuudesta? Mutta vakavasti puhuen: minä näen varsin hyvin, että te olette ihan toisenlainen kuin miksi teidät olin ennakolta ajatellut. Te ette ole kriitillinen, ette kokenut ettekä — kovin pelottava. Siitä syystä minä lautankin teille lauluja, joita en kunnollisesti osaa.» Älytessään että tuo tunnustus oli hänen tarkoittamattansa omansa harmittamaan nuorta miestä, hän lisäsi herttaisesti: »Minä tarkoitan, että te olette sitä parempi, ette huonompi, kun olette nuori ja liikoja kokematon. Te varmaan ajattelette minun elämäni täällä olevan kovin kesyä ja tympeätä.»
»Enpä suinkaan», vastasi toinen kiihkeästi. »Sen täytyy olla ihastuttavan runollista ja säkenöivää ja raikasta ja —»
»Tepä sen sanotte, mr Smith! Kun minä saan toisenlaiset miehet tunnustamaan totuuden, niin käy ilmi, että he ajattelevat ihan päinvastoin: että minun elämäni yleensä täytyy olla kauhean ikävystyttävää, ja hupaista ainoastaan poikkeuksellisesti niinä harvoina päivinä, jotka he viettävät täällä.»
»Minä voisin elää täällä aina!» huudahti nuori mies, ja ääni ja kasvot ilmaisivat sellaista vilpittömyyttä, että Elfride säpsähti havaitessaan sointujensa sytyttäneen palamaan pienen Troian, Stephenin sydämen. Hän virkkoi vilkkaasti:
»Mutta te ette voi elää täällä aina.»
»Enpä tietenkään.» Hän vetäytyi arkana kuoreensa.
Elfriden tunteet syttyivät yhtä herkästi kuin hänen vieraanansa olevan nuorukaisen, mutta vähäisin naisten vähemmistä puutoksista — ihailun kaipuu — sai nuoren miehen syttyväisyyden näyttämään Elfriden mielestä kiitettävältä siveän vaatimattomuuden leimatessa hänen oman, ihan samanlaisen taipumuksensa luvattomaksi.
IV.
Seuraavana aamuna Stephen Smith nousi omia aikojansa kohta päivän valjettua. Hän näki ikkunastaan ensinnäkin kaksi jyrkkää rinnettä, jotka muodostivat ison V-kirjaimen. Alhaalla lepäsi meri harmaana ja pienenä kuin neste suppilossa. Eräällä toisella kukkulalla, joka oli naapuriansa hieman korkeampi, sijaitsi kirkko, jonka oli määrä olla hänen toimintansa näyttämönä. Yksinäinen rakennus oli tumma ja karu ja piirtyi taivasta vasten kukkulan korkeimmalta laelta. Siinä oli neliskulmainen rappeutunut torni, vailla harjaa ja huippua; se näytti yhdestä kivestä tehdyltä veistokselta, tuntui olevan kallioperustuksensa osa pikemmin kuin sen yläpuolelle kohotettu rakennelma. Kirkkoa kiersi matala kiviaita, jonka yli näkyi hautausmaa, ei mikään tavallinen hautausmaa, joka kuuluu maisemaan saaden osansa sen valosta ja varjosta, vaan pelkkä taivasta vasten piirtyvä pinta, jonka sakaraisen ääriviivan muodostivat hautakummut ja muutamat muistokivet. Siellä ylhäällä ei voinut kasvaa mikään puu, ainoastaan yksitoikkoinen harmaanviheriä ruoho.