Stephen asusti yhä vielä kaikessa rauhassa hänen sydämessään. Ero oli suonut hänelle suuressa määrin takaisin sen pyhyyden sädekehän, joka oli melkein täydellisesti himmennyt surullisen Lontoon-matkan aikana. Kiintymys useinkin jäähtyy tullessaan kosketukseen aiheensa kanssa, varsinkin jos se tapahtuu epäsuotuisissa olosuhteissa. Ja viimeinen kohtaus ei suinkaan ollut asettanut Stepheniä erikoiseen loistoon hänen silmissänsä. Hänen ystävällinen taipuvaisuutensakin lukeutui hänen vahingoksensa. Elfride, samoinkuin hänen sukupuolensa yleensäkin, piti nimenomaisen voimakkaista miehistä, olkoonpa että voiman käyttely ei aina tapahtunut oikeassa suunnassa, ja tuona kriitillisenä tuokiona Lontoon asemasillalla Stephen olisi voinut säilyttää sen etevämmyyden, jonka hänelle olivat suoneet hänen sievät kasvonsa eivätkä suinkaan hänen henkiset lahjansa, jos hän olisi tehnyt sen, mitä hän nuoruutensa vuoksi ei kyennyt tekemään: olisi tarttunut Elfriden ranteeseen ja kiskonut hänet jäljessään jonkin alttarin reunalle ja tehnyt hänet auttamattomasti vaimoksensa.

Eräät tuon tapahtuman epämieluisat seikat olivat kuitenkin jo unohtuneet, ja Stephen oli saanut takaisin useita mielikuvituksen hänelle suomista värivivahduksista.

XIII

Lontoossa lokakuussa — kaksi kuukautta myöhemmin.

Beden majatalo on merkillinen siinä suhteessa, että sen valtakadun puoleinen julkisivu ilmaisee erikoista varakkuutta ja arvokkuutta, takaovi sitävastoin johtaa sellaisiin katusokkeloihin, joita tapaa mistä muualta tahansa tästä suuresta kaupungista. Seurauksena on ensinnäkin, että majatalon huoneiden asukkaat voivat nähdä paidattomia olentojen tapoja ja huvituksia, kunhan kurkistavat ulos takaikkunasta; sitäpaitsi he voivat kuulla jonkin karun äänen lausuvan terveellisiä, joskin epämiellyttäviä sosiaalisia huomautuksia, heidän korviinsa voi kantautua horjahtelevien askelten, lyöntien tai kaatumisen kaiku, joiden aiheuttajana on jokin juoppo tai eukkonsakurittaja, joka astelee kadun poikki häiriten sen rauhaa. Sellaiset henkilöt usein kulkevat majatalon läpi käyttämällä hyväkseen sen takana olevalta kadulta johtavaa ketunkoloa, mutta he eivät milloinkaan jää oleilemaan majatalon piiriin.

On tuskin tarpeen huomauttaa, että kaikki ravintolalle ominaiset näköalat ja liikunnot ovat mitä säännöllisimmät. Sinä kauniina lokakuun iltana, jona seuraamme sinne astelevaa Stepheniä, leppoisa ovenvartija istuu tuolillansa sykomoripuun alla pieni keppi kädessään. Puun oksissa me havaitsemme paksun nokiverhon, joka riippuu oksista riekaleina, niinkuin savupiipussa. Oksien mustuus ei nyt puuta korjaa eikä kaunista — se on melkein lehdetön — mutta kevätaikana lehdistön raikas vihreys näyttää senvuoksi kaksinverroin kauniilta. Aitauksessa on kukkatarha ja siinä komeita georgiinejä ja krysanteemeja. Mies on poimimassa lehtiä nurmikolta.

Stephen etsii oikean oven ja nousee vanhoja, mutta leveitä portaita ja saapuu ensimmäiseen kerrokseen ovelle, jossa on mustin kirjaimin painettuna »Mr Henry Knight». Seinä on paksu; sen kummassakin pinnassa on ovi. Ulompi sattuu olemaan auki; Stephen astuu sisemmän luo ja koputtaa.

»Sisään!» kuuluu jostakin etäältä.

Siinä on aluksi pieni eteishuone, jota erottaa sisäsuojista parin-kolmen kyynärän levyinen laudoitettu kaarikäytävä. Sen edessä riippuu pari tummanviheriää verhoa, jotka peittävät kaikki mitä sisempänä on. Verhojen takaa kuuluu sulkakynän nopea, rapiseva juoksu. Eteishuoneessa on sekasortoinen joukko erilaisia esineitä — enimmäkseen vanhoja kehystettyjä painokuvia ja maalauksia — seinää vasten nojaamassa. Kaikki näkyvissä olevat kirjat olivat niin suuria, ettei niitä olisi varas voinut kuljettaa pois — toiset niistä lepäävät nurkassa isolla tammisella pöydällä, toiset lattialla kuvien seassa, ja niiden joukossa näkyy vielä vanhoja nuttuja, hattuja, sateenvarjoja ja kävelykeppejä.

Stephen työnsi verhon syrjään, ja hänen edessään istui mies, joka kirjoitti ikäänkuin olisi ollut henki kysymyksessä — kuten olikin.