Kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, tukka tummanruskea, parta kähärä, viikset kummassakin suupielessä partaan yhtyvät, joten suun todellinen ilme peittyi alinomaiseen näennäiseen jäykkyyteen.
»Tiesinhän minä, että sinä siellä olit, kunnon veikko», virkkoi Knight hymyillen ojentaen kättänsä.
Knightin suu ja silmät tulivat nyt näkyviin. Ne olivat hyvännäköiset ja näyttivät nuoremmilta ja raikkaammilta kuin kasvojen muut osat, joissa ilmeni selvästi mietinnän kalvas karva. Suu ei ollut vielä täysin menettänyt nuorekkaan kaarevia viivojansa, ja jos silmät olivatkin kaksitoista vuotta kestäneiden ankarain lukujen aikana kadottaneet poikaiän kirkkautta, niin niiden katseeseen oli sensijaan tullut levollisuus, joka siihen hyvin sopi.
Naishenkilö olisi sanonut, että huoneessa oli tupakantuoksua, mieshenkilö, ettei sitä ollut.
Knight ei noussut seisomaan. Hän katsahti uuninreunalla olevaan kelloon ja kääntyi sitten jälleen kirjoittamaan osoittaen sormellansa tuolia.
»Minua ilahduttaa, että olet tullut. Minä palasin kaupunkiin eilen. Nyt älä puhu, Stephen, kymmeneen minuuttiin; minulla on täsmälleen sen verran aikaa viimeisen postin lähtöön. Yhdennellätoista minuutilla minä olen teidän miehenne.»
Stephen, jolle tällainen vastaanotto ei suinkaan ollut outo, istuutui, ja Knightin kynä jatkoi kulkuansa heiluen kuin laiva myrskyssä.
Cicero nimitti kirjastoa talon sieluksi; täällä oli koko talo pelkkää sielua. Osa lattiaa ja puolet seinäpinnoista olivat tavallisten ja tavattomien kirjahyllyjen peittämät; muun alan valtasivat erilaiset taide-esineet, joita niiden omistaja oli keräillyt matkoillaan Ranskassa ja Italiassa.
Ainoastaan yksi ilta-auringon valojuova lankesi huoneeseen nurkassa olevasta pihanpuoleisesta ikkunasta. Ikkunalla oli akvaario. Päivän useimpina hetkinä se oli pelkkä tympeännäköinen parallellopipedi, mutta muutamina illan tuokioina, kuten nyt, harhaileva, lempeä säde valaisi ja lämmitti siinä piilevää maailmaa, ja silloin moniväriset zoofyytit avasivat ja ojentelivat ulottimiansa, vesiruohot kävivät heleän läpikuultoisiksi, simpukankuoret hohtelivat kullankeltaisina, koko tuo arka yhteiskunta ilmaisi iloa selvemmin kuin mitkään sanat.
Mainittujen kymmenen minuutin kuluttua Knight heitti kynän kädestänsä, soitti poikaa viemään kirjeet postiin, sulki oven ja huudahti: »Kas niin, Jumalan kiitos, kaikki on valmisna. No, Stephen, käännä tuolisi tännepäin ja kerro, mitä olet koko tämän ajan tehnyt. Oletko pitänyt vireillä kreikantaitoasi?»