Elfride ei voinut muuta kuin ihmetellä kansansa naisten kauneutta, varsinkin kun hänen itsensä ja harvojen tuttaviensa kasvot olivat tähän vuoden aikaan aina olleet hienokseen auringon ruskettamat ja kädet karhunvaaraimen raapimat.
»Kuinka somia kukkia ja lehtiä heillä onkaan hatuissaan!» huudahti
Elfride.
»Niin kyllä», vastasi mrs Swancourt. »Muutamat niistä ovat helakampiakin kuin mitkään luonnolliset kukat. Katsohan tuon ladyn hatussa olevaa ruusua. Soma viininlehti sijoitettuna siihen kaunisteeksi, ja kaikki kasvamassa luontevasti ihan hänen korvansa juuressa — minä sanon kasvamassa, sillä kukkalehtien puna samoinkuin sievien poskienkin puna ovat luonnon lahja satunnaisimmankin katselijan silmälle.»
»Hieman ylistystä he sentään ansaitsevat!» virkkoi jalomielinen Elfride.
»Olkoon menneeksi. Katsohan, kuinka —n herttuatar keinahtelee istuimellaan käytellen hyväkseen avovaunujensa heilahtelua katselemalla ympärilleen ainoastaan silloin, kun hänen päänsä huojahtaa eteenpäin, kasvoissa passiivinen ylpeys, joka ei olosuhteille mitään mahda. Katsohan tuon perhekunnan suupielissä ilmenevää sievää jurotusta, joka on niin hyvin tavoitettu, ettei näy jälkeäkään ennakolta tapahtuneesta asettelusta. Katso, kuinka kainosti pienet nyrkit pitelevät päivänvarjoja, pieni nokkela peukalo norsunluista vartta vasten ja päivänvarjon satiini aina sitä väriä, joka parhaiten soveltuu sen alla oleviin kasvoihin — näennäinen sattuma, joka juuri tekee asian viehättäväksi. Erikoisesti minä ihailen tuota toisella puolella istuvaa tyttärillä runsaasti varustettua naishenkilöä — tarkoitan hänen ulkomuotoansa, joka ei ollenkaan ilmaise tietoisuutta siitä, että jalankävijät silmäilevät hänen tyttäriänsä, — ja ennen kaikkea tyttäriä, joiden katseet uppoavat kauniiden miesten silmiin, ikäänkuin he eivät ollenkaan havaitsisi, ovatko heidän katseittensa esineet miespuolisten olentojen silmiä vaiko puiden lehtiä. Siinä on sinulle ylistystä. Mutta minähän tässä vain lasken leikkiä, lapsukaiseni — tiedäthän sen.»
»P-puh — onpa lämmin, totisesti!» virkkoi mr Swancourt, ikäänkuin hänen mielensä olisi ollut aivan etäällä kaikesta siitä, mitä hän näki. »Minun kelloni on tosiaankin niin kuuma, että tuskin voin sitä koskettaa, kun haluan saada ajasta tietoa, ja koko maailma tuoksahtaa hatun sisukselta.»
»Kuinka miehet sinua silmäilevätkään, Elfride», sanoi mrs Swancourt.
»Pelkäänpä, että sinä minut kerrassaan surmaat.»
»Surmaan?»
»Niinkuin timantti surmaa samassa kehysteessä olevan opaalin.»
»Minä olen huomannut eräiden gentlemannien minua silmäilevän», virkkoi
Elfride viattomasti, ilmaisten iloansa siitä, että hänet havaittiin.