»Kerro se — ole hyvä!» pyysivät molemmat naishenkilöt.
»Enpä tuota mielelläni kertoisi.»
»Joutavia», sanoi mrs Swancourt.
»Siinä oli vain puhe eräästä miehestä, joka samanlaisen huolellisen havaintojenteon nojalla osasi enemmän kuin kahden vuoden ajan uskotella toisille salaa pitävänsä silmällä ilmapuntaria, niin täsmällisesti hän osasi ennustaa kaikki ilmojen muutokset aasinsa huutojen ja eukkonsa mielialojen nojalla.»
Elfride nauroi.
»Aivan niin», virkkoi mrs Swancourt. »Ja aivan samalla tavalla kuin nuo ovat oppineet tulkitsemaan luonnon merkkejä, minä olen oppinut lukemaan sen sisarpuolen, teennäisyyden kieltä: valheellisesti välkkyvät silmät, kopeat nenännipukat, silkin kahiseva nauru, julkeat askeleet ja kaikki ne erilaiset tunneliikunnot, joita sisältyy kepin heiluttamiseen, hatun kohottamiseen, päivänvarjojen avaamiseen ja sateenvarjojen asentoon, ovat minulle selvät kuin aapinen.
Katsohan vain tuota tyttärensisarmaista mammaa tuolla vaunuissa», jatkoi hän Elfridelle viitaten vain silmäniskulla. »Hänen olemuksessaan ilmenevä, ylhäisen aseman aiheuttama itsetietoisuus on kovin nöyryyttävä tosiasia sille, joka maatansa rakastaa. Eikö ole melkein uskomatonta, että hienoston jäsenet, joiden ilmeisin nolla on alhaisten korkeinta astetta verrattomasti ylempänä, voi olla siinä määrin tietämätön pidättyväisyyden alkeellisimmista vaistoista?»
»Kuinka niin?»
»Onhan heidän kasvoihinsa mitä ilmeisimmin kirjoitettu: 'Katsokaa vaakunaa minun vaunujeni kupeessa, olkaa hyvä.’»
»Tosiaankin, Charlotte», virkkoi kirkkoherra, »sinä luet yhtä paljon kasvoista kuin mr Puff lordi Burleighin nyökytyksestä.»