Stephen on Intiassa, erään bombaylaisen arkkitehtitoimiston konttorissa uurastamassa; toisinaan hän liikkui toisilla paikkakunnilla liikeasioita järjestelemässä ja ihmetteli, miksi henkilöt, jotka olivat olleet maassa kauemmin kuin hän, niin kovin valittelivat ilmanalan vaikutusta. Milloinkaan ei nuori mies ollut aloittanut toimintaansa loistavammin kuin Stephen. Hän saapui Bombayhin juuri niihin aikoihin, jolloin liike-elämä siellä oli virkeimmillään. Rakennus- ja insinöörityöt olivat silloin mitä parhaassa vauhdissa. Keinottelu kukoisti päivä päivältä paremmin; ja ainoana siihen liittyvänä ikävyytenä oli romahduksen mahdollisuus.

Elfride ei ollut maininnut isälleen mitään neljäkolmatta tuntia kestäneestä karkuretkestänsä eikä se hänen tietääkseen ollut muitakaan teitä tullut hänen korviinsa. Joitakin aikoja tuo oli tytön salaisena huolena ja murheena, ja Stephenin lähtö muodosti uuden surunlisän. Mutta Elfridellä oli erikoisia kykyjä vapautua huolista soveliaan väliajan jälkeen. Hitaan luonnonlaadun imiessä onnettomuutta itseensä vähitellen hän oli nielaissut sen koko tuskan kerrallaan ja oli jälleen kirkastumassa. Hän kykeni heittämään pois alakuloisuutensa ja korvaamaan sen toivolla yhtä helposti kuin sisilisko uudistaa tärveltyneen jäsenensä.

Kaksi erikoista huvia oli tällävälin ilmaantunut. Ensinnäkin oli romaani ilmestynyt, ja nyt oli huvittavaa silmäillä lehdissä esiintyviä, tosin merkitsevän lyhyitä mainintoja. Sitten seurasi muutto pappilasta mrs Swancourtin väljempään kartanoon, josta avautui näköala samaan laaksoon. Mr Swancourtia ei aluksi oikein miellyttänyt se ajatus, että hän joutuisi muutettavaksi naiselliseen maaperään, mutta sellaiseen arvokkuuden uhraukseen liittyvät ilmeiset edut saivat hänet asiaan suostumaan.

Mrs Swancourt avarsi melkoisesti Elfriden näköaloja aristokraattiseen suuntaan, ja Elfride alkoi antaa isälleen anteeksi hänen poliittisen naimaliittonsa. Varmaa on, etteivät moitteettomat neljänkymmenenkolmen vuoden ikäiset kasvot olleet maallisessa katsannossa milloinkaan tehneet miehelle parempaa palvelusta.

<tb>

Kensingtonissa sijaitseva uusi talo oli valmis, ja he olivat kaikin kaupungissa.

Hyde Parkin pensaat on jälleen sijoitettu asianomaisiin paikkoihinsa, penkit asetettu riviin, nurmikot niitetyt, ja tiet näyttävät olevan ankaraa ukonilmaa kärsimässä; mukavuutta rakastavat ajavat vaunuissa, reippaat ratsastavat, ja tunnin ajan vallitsee iloinen meno. Me silmäilemme näytelmää kello kuuden aikaan tänä kesäisenä ehtoopäivänä. Swancourtien ajopelit ovat mukana tuossa vierivässä virrassa.

Mrs Swancourt oli kiihkeä juttelija, mutta hänen matala soinnukas äänensä — ainoa kaunis kohta tuossa vanhassa naisessa — varjeli häntä vaikuttamasta väsyttävältä.

»Näetkös», sanoi hän Elfridelle, joka ihastuneena silmäili loistavaa näkymöä, niinkuin Aeneas Kartagossa, »sinä tulet huomaamaan, että meidän seurattomuutemme suo meille tilaisuutta tutkimaan täällä lähimmäistemme piirteitä. Tällaisissa paikoissa minä aina kuuntelen — en naapurieni kielen, vaan heidän kasvojensa kertomia — ja olen siinä edullisessa asemassa, että kuulen niiden puhuvan samaa kieltä, olinpa sitten täällä, Boulevardilla, Rialtossa tai Pradossa. Minä, yksinäinen ruma naisihminen, jolle kukaan ei ole tietoja tuonut, olen monien vuosien kuluessa hankkinut itselleni jonkinlaista taituruutta. Asia ei sinua niinkään kummastuta, kun muistat toisen siihen verrattavan seikan: kuinka täsmällisesti ne henkilöt, joilla ei ole kelloa, osaavat sanoa päivän hetken.»

»Epäilemättä osaavat», vahvisti mr Swancourt. »Minä olen tuntenut Endelstowissa työmiehiä, jotka olivat sommitelleet kokonaisia havaintojärjestelmiä siinä tarkoituksessa. Tarkkaamalla varjoja, tuulia, lammasten ja härkien liikkeitä, lintujen laulua, kukon kiekunaa ja satoja muita näkemiänsä ja kuulemiansa, joiden olemassaolosta ei kellojakantavilla ihmisillä ole aavistustakaan, he voivat milloin tahansa mainita ajan melkeinpä minuutilleen. Tuosta muistuu mieleeni eräs vanha juttu, jonka kumminkin pelkään olevan liian villityn — liian villityn kerrottavaksi.» Kirkkoherra puristi päätänsä ja nauraa muhoili itsekseen.