Astuin laskettiin alas, ja Elfride siirtyi toisiin vaunuihin — pikku tyttöjen sanomattomaksi iloksi ja herättäen mielenkiintoa punanahkaisissa ja pitkäkaulaisissa tyhjäntoimittajissa, jotka silmäilivät tapahtumaa kävelykeppi huulillaan, toisinaan nauraen syvältä kurkkujensa pohjasta ja silmillänsä, suiden ollenkaan ottamatta osaa toimitukseen. Sitten lordi Luxellian käski ajomiehen lähteä ajamaan, nosti hattuansa, hymyili hymyn, joka ei sattunut maaliinsa, vaan erääseen ihan vieraaseen, joka hämmästyneenä kumarsi. Lordi Luxellian loi Elfrideen pitkän silmäyksen.
Katse oli miehekäs, avoin ja aito ihastelun katse; sellainen uhri, jonka jokainen englantilainen voi suoda kauneudelle tunnettansa ollenkaan häpeämättä tai sallimatta sen vähimmässäkään määrässä loukata hänen tunteenomaisia velvollisuuksiansa aviomiehenä ja perheenisänä. Sitten lordi Luxellian kääntyi pois ja asteli mietteissään kohti kävelypaikan yläosaa.
Mr Swancourt oli astunut vaunuista samalla kertaa kuin Elfride jutellakseen pari minuuttia tuntemiensa ystävien keralla, joten hänen puolisonsa oli jäänyt ainoaksi vaunuissaolijaksi.
Tämän pienen näytöksen tapahtuessa seisoi käyskelevien katselijoiden joukossa mies, joka olemukseltansa hieman erosi kaikista muista. Hän seisoi tungoksen takana puun runkoon nojaten ja silmäili Elfrideä tyynin ja kriitillisin mielenkiinnoin.
Kolme tuossa taka-alalla pysyttelevässä henkilössä ilmenevää seikkaa osoitti harjaantuneelle silmälle heti, ettei hän varsinaisesti kuulunut siihen yleisöön, jonka joukossa nyt sattui olemaan. Ensinnäkin näkyi hänen lievetakissaan pari ryppyä, jotka osoittivat, ettei hän ollut kironnut vaatehtijaansa riittävässä määrin pakottaakseen tuon ammattimiehen taitonsa huippusaavutuksiin. Toiseksi oli hänen sateenvarjonsa hieman hoidoton, mikä seikka johtui siitä, että sen omistajalla oli tapana voimakkaasti siihen nojautua ja käyttää sitä todellisena kävelykeppinä, kun taas aito huvikseenkäyskelijä sallii sen kärjen vain silloin tällöin mitä keimailevimmin suudella maankamaraa. Kolmantena ja varsinaisena syynä oli se, että yrittipä miten tahansa, hänen kasvojansa silmäillessään ei voinut olla otaksumatta, että katse oli lähellä hyvinmuotoutunutta ihmismieltä eikä sitä hyvinhoidettua ihoa et praeterea nihil, mikä on huvikävelijän nimenomaisena tunnusmerkkinä.
Ellei mrs Swancourt olisi jäänyt yksin vaunuihin, on mahdollista, ettei tuo mies olisi lähtenyt huomaamattomasta paikastansa. Mutta kun hän huomasi, miten asiat kehittyivät, niin hän kohta astui vaunujen luo.
Mrs Swancourt silmäili mietteissään häntä neljännesminuutin ajan ja ojensi sitten nauraen kätensä:
»Kasvain, Henry Knight — epäilemättä! Minun — toinen — kolmas — neljäs — serkkuni — mitä sanonkaan? Joka tapauksessa minun sukulaiseni.»
»Niin, eräs niistä jäljelläolevista siteistä, joita ei ole vielä katkaistu. Minäkään en ollut varma teistä tuolta etäämpää katsellessani.»
»Minä en ole sinua nähnyt sitten kun ensi kerran lähdit Oxfordiin; ajattelehan, kuinka monta vuotta siitä on kulunut! Sinä lienet kuullut minun avioliitostani?»