»Minun mielestäni Nykyaika käsitteli teostanne kohtuuttomasti. Onhan mieletöntä kirjoittaa painava kritiikki sellaisesta hienosta pienestä teoksesta kuin Kellyonin linna.»
»Mitä?» virkkoi Elfride silmät suurina. »Onko minua arvosteltu Nykyajassa?»
»Epäilemättä; ettekö ole sitä nähnyt? Se tapahtui jo neljä-viisi kuukautta sitten!»
»En, minä en ole sitä ollenkaan nähnyt. Sepä ikävää! Kunnottomat kustantajat! Ne lupasivat lähettää nähtäväkseni jokaisen ilmestyvän maininnan.»
»Niin ollen pelkään antaneeni teille epämieluisia tietoja, joita toiset ovat kohteliaisuudesta varoneet ilmaisemasta. He ovat varmaan ajatelleet, ettei niiden lähettämisestä olisi mitään hyvää, joten eivät tahtoneet teitä suotta kiusata.»
»Ei, ei; minä olen tosiaankin kiitollinen teille, lordi Luxellian, että sen minulle mainitsitte. Se on pelkkää väärinymmärrettyä ystävyyttä heidän puoleltansa. Onko aikakauskirja siinä määrin minua vastaan?» kysyi hän värähtävin äänin.
»Ei, ei; eipä juuri — vaikka olenkin melkein kokonaan unohtanut sen varsinaisen sisällön. Arvostelu oli vain — vain terävä, nähkääs — epäjalo, tekisi mieleni sanoa. Mutta muistini ei tosiaankaan salli minun puhua siitä nimenomaisemmin.»
»Me ajamme Nykyajan toimistoon ja haemme numeron heti, eikö niin, isä?»
»Jos välttämättä sen tahdot, niin teemme sen, tai lähetämme hakemaan.
Mutta ehdimmehän sentään huomennakin.»
»Tehkää minulle nyt pieni palvelus, Elfride», virkkoi lordi Luxellian lämpimästi ja ollen sennäköinen kuin olisi pahoitellut tuomiansa häiritseviä uutisia. »Minut oikeastaan lähettivät tänne sanantuojaksi tyttöseni Polly ja Katie, jotka tiedustelevat, ettekö tule heidän luoksensa vaunuihimme vähäksi aikaa. Minä tästä lähden käymään Piccadillyn varrella, ja vaimoni jää yksin heidän seuraansa. Pelkäänpä, että he ovat sangen hemmoteltuja lapsia; mutta minä lupasin heille, että tulette.»