»Luulenpa teidänkin havaitsevan», virkkoi Knight, jatkaen keskustelua pikemmin saadakseen päätökseen omat ajatuksensa kuin kiinnittääkseen Elfriden tarkkaavaisuutta, »että tuo pyrkimys etenemään on todellisessa elämässä, mikäli seikka koskee miehiä, pelkkä vaiston asia. He heräävät huomaavat, että ovat ilman ennakkomietteitä alkaneet yrittää jotakin, ja sanovat itsellensä: 'Koska olen yrittänyt näin paljon, yritän samalla vähän enemmänkin!’ He jatkavat, koska ovat alkaneet.»
Elfride puolestaan ei tuona hetkenä kuunnellut hänen sanojansa erikoisen tarkkaavaisesti. Hänellä oli tietämättänsä tapana siepata keskustelukumppaninsa huomautuksista jokin hänelle mielenkiintoinen kohta ja pysähtyä siihen, ajatellen sen johdosta omia ajatuksiansa, kerrassaan unohtaen, mitä puhuja oli voinut myöhemmin sanoa. Sellaisissa tapauksissa hän silmäili viattomasti puhuvaa henkilöä, ja sitten olisi ollut maalaajan aika ryhtyä työhönsä. Hänen katseensa näytti sattuvan teihin ja teidän ohitsenne tulevaisuuteenne, ja tulevaisuutenne ohi ikuisuuteenne — ei sitä lukien, vaan silmäillen sitä tottumattomaan, tajuttomaan tapaan — hänen mielensä yhä askarrellessa alkuperäisessä ajatuksessaan.
Niin hän katseli Knightiä.
Äkkiä Elfride tajusi, mitä teki, ja joutui kiusallisen hämmingin valtaan.
»Miksi minua noin tarkkasitte?» kysyi Knight.
»Mikäli teitä ollenkaan ajattelin, minä ajattelin, kuinka älykäs te olette», vastasi Elfride yhtään epäröimättä, hämmästyttävän rehellisesti ja koruttomasti.
Niin harkitsematta haasteltuansa hän tunsi itsensä levottomaksi, nousi ja astui ikkunan luo, mistä kuuluvat äänet ilmaisivat mrs Swancourtin ja hänen isänsä astuvan pengermän viertä. »Täällä he ovat», sanoi hän lähtien ulos. Knight lähti pihamaalle hänen jäljessään. Elfride seisoi kivisen reunakaiteen kulmauksessa silmäillen kohti mailleen menevää aurinkoa.
Knight ei voinut olla häntä katselematta. Aurinko oli kymmenen asteen päässä taivaanrannasta, ja sen lämpöinen valo tulvi hänen kasvoihinsa tummentaen hänen poskiensa heleää ruusunpunaa; niiden luonnollinen punaväri näkyi vain siinä, missä poski pyöristyi varjoon. Hänen kiharainsa kärjet liehahtivat leppoisasti eteen- ja taaksepäin hiljaisen tuulenhengen niitä kosketellessa. Hänen pukunsa nauhat ja reunukset, joita sama tuulenhenki häilytteli, nuoleksivat kuin tulenliekit niiden ympärillä olevia tienoita, lehahtivat esiin varjoisista laskoksistansa ja saivat nekin osansa heleästä kellanpunaisesta hohteesta.
Mr Swancourt toivotti jo suunnilleen kolmenkymmenen askelen päästä Knightin tervetulleeksi ja lausuttuaan muutamia sanoja johdannoksi alkoi ankaran vakavasti käsitellä Knightin vanhaa, hienoa sukunimeä sekä siihen liittyviä sukuperää ja naimisliittoja koskevia teorioja. Knightin matkalaukun sillävälin saavuttua vetäydyttiin pian sisään varustautumaan päivällistä varten, joka oli siirretty kaksi tuntia myöhemmäksi tavanomaista aikaansa.
Vieraan saapuminen oli nyt, takaisin maalle muutettua, Elfridelle merkittävä tapahtuma, ja Knightin tulo tuntui erikoisen mielenkiintoiselta. Sinä iltana hän meni ensi kerran levolle ollenkaan Stepheniä muistelematta.