»Joutavia; sataa jälleen tuossa paikassa, ja teillä ei ole puoltakaan peittoa.» Knight tarttui muitta mutkitta hänen käteensä, veti sen kainaloonsa ja piteli sitä niin kiinteästi, ettei hän olisi kyennyt sitä vaivatta irroittamaan. Elfride tunsi olevansa ensi kerran kuin varsa liekaköydessä, mutta pelkäsi osoittaa kiukkuansa ja tunsi mielensä kovin keventyvän, kun näki kulman takaa vaunujen saapuvan häntä hakemaan.
Elfriden loukkaantuminen selitettiin, mikäli oli välttämätöntä, heidän ehtiessään sisään, mutta kumpikin varoi sanallakaan mainitsemasta, mikä oli ollut onnettomuuden aiheena. Iltapäivän kuluessa Elfrideä ei näkynyt, mutta päivälliselle hän ilmaantui niin hilpeänä kuin ainakin.
Seurusteltuaan sillävälin yksinomaan mrs Swancourtin ja kirkkoherran kanssa Knight havaitsi myöhemmin joutuneensa jälleen saliin Elfriden seuraan. Elfride oli silmäillyt eräässä kuvalehdessä esitettyä sakkiongelmaa.
»Pidättekö sakkipelistä, miss Swancourt?»
»Pidän kyllä. Se on minun mieluisin älyllinen leikkini; tosiaankin kaikkia muita verrattomasti mieluisampi. Pelaatteko te?»
»Minä olen pelannut, mutta en aivan hiljattain.»
»Haasta hänet kilpasille, Elfride», sanoi kirkkoherra leppoisasti. »Hän pelaa erittäin hyvin ollakseen naishenkilö.»
»Pelaammeko?» tiedusteli Elfride.
»Epäilemättä. Minulle se on oleva ilo.»
Peli alkoi. Mr Swancourt oli unhottanut Stephen Smithin kanssa edellisenä vuonna sattuneen samanlaisen tapahtuman. Elfride ei ollut unohtanut; mutta hän oli alkanut pitää periaatteenansa sitä ehdotonta totuutta, että pakko olla edelleenkin uskollinen Stephenille epäilemättä yllytti horjuvaiseen käytökseen melkein yhtä ehdottomasti kuin horjuvaisuus itse — tosiasia, joka tulisi suomaan viimeksimainitulle ominaisuudelle hämmästyttävää etua, mikäli se tulisi ilmenemään.