»Sakki», sanoi Knight jälleen neljänkymmenen minuutin kuluttua.
»Uusi peli», virkkoi Elfride päättävästi.
»Minä annan teille ennakolta juoksijan», sanoi Knight ystävällisesti.
»Ei, kiitos», vastasi Elfride muka kohteliaan huolettomasti.
»Sakki», virkkoi hänen vastustajansa ilmaisematta vähintäkään mielenliikutusta.
Olipa Elfriden mieli nyt toisenlainen kuin silloin, kun hän teki tahallaan virheitä, jotta Stephen Smith voittaisi!
Oli makuullemenon aika. Elfride lähti huoneeseensa, mieli ylenmäärin hämmentyneenä, täynnä nöyryytystä senvuoksi, että oli joutunut häviölle kerran toisensa jälkeen, vaikka oli itse ollut hyökkääjänä. Nautittuaan pari-kolme vuotta isänsä mielessä — joka muodostikin melkein koko hänen maailmansa — erinomaisen pelaajan mainetta, hän tunsi häviönsä sitäkin sietämättömämmäksi.
Vuoteessa ei tullut uni hänen lohduttajakseen; tuo suloinen olento on siinä suhteessa ylen arka ystävä, pakenee pienintäkin häiritsevää pilveä. Maattuaan valveillaan kello kahteen saakka hän johtui kelvolliselta tuntuvaan ajatukseen. Hän nousi hiljaa, sytytti kynttilän ja nouti kirjastosta sakkipelin oppikirjan. Palattuaan huoneeseensa hän istui vuoteessaan ja tutki nidosta uutterasti aina kello viiteen asti, jolloin hänen silmäluomensa tuntuivat ylen raskailta. Sitten hän sammutti valon ja paneutui jälleen makuulle.
»Sinä näytät kalpealta, Elfride», sanoi mrs Swancourt seuraavana aamuna aamiaispöydässä. »Eikö totta, Harry serkku?»
Nuori tyttö, joka on tuskin ollenkaan kipeä, tulee melkein välttämättä kipeäksi, kun kaikki silmät jonkin huomautuksen nojalla alkavat häntä vartioida. Kaikki silmäilivät Elfrideä. Hän oli tosiaankin kalpea.