»Tosiaanko! Silloin perustui siihen hänen kuolemansakin.»
»Ei, ei, ei! Sanoohan profeetta Shakespeare jossakin kirjassaan, ettei ole kehnompaa taistelijaa kuin se, joka pelkää ja häviää, taistellen kuoleva sitävastoin vie voiton kuolemastakin.»
He istuutuivat, ja ottelu alkoi, Elfriden siirtäessä ensiksi. Peli jatkui. Elfriden sydän tykytti niin kiivaasti, ettei hän voinut istua hiljaa. Hän pelkäsi Knightin sen kuulevan. Vihdoin hän sen havaitsikin — sydämen tykytys näet värähdytteli pöydällä olevia kukkasia.
»Luulenpa, että olisi parempi jättää jatko toistaiseksi», sanoi
Knight, luoden häneen hyväntahtoisen silmäyksen. »Se on teille liikaa.
Kirjoitamme aseman muistiin ja lopetamme erän toiste.»
»Ei, minä pyydän, jatketaan», aneli Elfride. »Minä en saisi rauhaa, ellen kohta tietäisi tulosta. Teidän siirtovuoronne.»
Kului kymmenen minuuttia.
Äkkiä Elfride säpsähti. »Minä tiedän, mitä teette!» huudahti hän harmistuneena, kiivas puna poskipäissä ja silmät säihkyen. »Te aiotte sallia minun voittaa tehdäksenne minulle mieliksi!»
»Miksipä en tuota tunnustaisi», vastasi Knight huolettomasti ja näyttäen sitäkin levollisemmalta, kun toinen oli ylen hermostunut.
»Mutta te ette saa! Minä en tahdo.»
»Olkoon niin.»