Kirkkoherra vaikeni äkkiä. Hän oli unhottanut, että oli sunnuntai, ja olisi luultavasti noudatellut arki-ajatuksiansa, ellei tuuli olisi heilahduttanut hänen virkapukunsa helmaa hänen näkyviinsä siten hänelle asiasta muistuttaen. Hän ohjasi kertomuksensa kohta toiselle tolalle niin taitavasti kuin olosuhteet vaativat.
»Kertomus Juudan Betlehemiin matkustavasta leviitasta, jonka otin saarnani aiheeksi toissa sunnuntaina, sopii varsin hyvin tähän asiaan», lausui hän niinkuin ainakin mies, joka ei suinkaan ole vastikään aikonut kertoa arkista tarinaa, vaan on jo viikkomääriä ajatellut ainoastaan sunnuntaisia asioita. »Mitä hän oikeastaan levottomuudellansa voitti? Jos hän olisi jäänyt jebusiittien kaupunkiin eikä olisi siinä määrin Gibeasta välittänyt, niin hänelle ei olisi sattunut mitään vaikeuksia.»
»Mutta hän oli jo menettänyt viisi päivää», virkkoi Knight sulkien silmänsä kirkkoherran kiitettävältä suunnanmuutokselta. »Hänen vikansa oli siinä, että hän oli alunpitäen omaksunut viivyttelyjärjestelmän.»
»Aivan oikein; minun esimerkkini pettää.»
»Mutta ei se vieraanvaraisuus, joka oli tarinan aiheuttajana.»
»Sinä siis tulet joka tapauksessa», vaatieli mrs Swancourt, joka oli havainnut tytärpuolensa kasvoihin kohonneen tuskin huomattavan ikävyyden ilmeen Knightin ilmoittaessa aiheestansa.
Knight puolittain lupasi käydä talossa paluumatkallansa, mutta hänen lupauksensa epävarmuus riitti saamaan Elfriden alakuloisen mielenkiinnon kohdistumaan kaikkeen siihen, mitä hän jäljellä olevina hetkinä teki. Kun apulaispappi oli toimittanut sinä päivänä jo kaksi jumalanpalvelusta, niin mr Swancourt oli ottanut pitääkseen huolen koko iltahartaudesta, ja Knight luki hänelle tekstit raamatusta. Auringonvalo tulvi sisään rappeutuneesta lännenpuolisesta ikkunasta valaisten kaikkia hartaushetken osanottajia kultaisella hohteellaan. Lukevaa Knightiä valaisi sama pehmeä loiste. Urkujen ääressä istuva Elfride silmäili häntä sykähtelevin alakuloisin tunnoin, jota elätteli se vakaumus, että hänen elämänpiirinsä oli saavuttamattomissa. Knightin harkiten lukiessa määrättyä kohtaa — kappaletta Eliaan historiasta — hänen syvä äänensä kajahteli niin ilmeisesti Elfriden olemassaolosta vähääkään välittämättä, että hänen läsnäolonsa herätti Elfridessä sellaisen luoksepääsemättömyyden tunnon, jota hänen poissaolonsa tuskin olisi kyennyt aiheuttamaan.
Kun Elfride sitten kääntyi hetkiseksi katselemaan painuvan päivän loistoa, hänen katseensa sattui erääseen läntisellä parvekkeella istuvaan naishenkilöön. Hänen näkemänsä kalpeat kasvot olivat Jethwayn lesken, jota Elfride ei ollut monestikaan tavannut sen aamun jälkeen, jolloin oli palannut Stephen Smithin seurassa. Tuo aivan vähävarainen vaimo näytti viettävän aikansa matkustelemalla Endelstowin kirkkomaan ja sen Southamptonin ympäristössä sijaitsevan maakylän hautausmaan väliä, missä hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt tässä kirkossa, ja hänellä näytti olleen jokin erikoinen syy valitessaan istuinpaikkansa. Parvekkeen ikkunasta näkyi selvästi hänen poikansa hauta — se oli lähimpänä esineenä sillä näkymöllä, jonka ulkoreunaa kiersi muuttumaton merenulappa.
Kirkkoon tulvivat säteet valaisivat hänenkin kasvojansa. Ne kääntyivät nyt kohti Elfrideä jäykin ja katkerin ilmein, jonka paikan juhlallisuus koroitti sille oikeastaan kuulumattomaan traagilliseen arvokkuuteen. Tyttö paneutui jälleen alkuperäiseen asentoonsa entistä rauhattomampana.