Elfride oli jälleen pelannut ja hävinnyt.
XX
Knightin puheessa ei ollut jälkeäkään siitä kevyestä tutunomaisuudesta, joka älykkäin imartelun kosketuksin saa naishenkilön unohtamaan puhujan abstraktiset mielipiteet. Niinpä ei kumpikaan heistä virkkanut enempää hiuksista, silmistä eikä kehityksestäkään. Elfriden mielen vallanneet oman vähäpätöisyyden tunnot olivat käyneet epämieluisan selviksi, ja hänen paha mielensä ilmeni hänen kasvoissaan. Keskustelu oli kaiken aikaa taipunut rauhallisesti mutta varmasti häntä halventamaan, joten hän mielellään otti Stephenin jälleen suosioonsa voidakseen itseänsä puolustella. Stephen, arveli hän, ei olisi ollut niin lemmetön, että olisi ihastellut toisenlaisia piirteitä ja ominaisuuksia kuin hänen. Totta kyllä, että Stephen oli selittänyt häntä rakastavansa; mr Knight ei ollut milloinkaan mitään sellaista sanonut. Tuo ei oikeastaan kumminkaan asiaa muuttanut, ja se tunto, että Knight piti häntä mitättömänä, jäi yhä jäljelle. Jos tilanne olisi ollut päinvastainen — jos Stephen olisi rakastanut häntä huolimatta erilaisesta maustaan, ja jos Knight olisi ollut välinpitämätön huolimatta siitä, että Elfride oli lähellä hänen ihannettansa, niin hänen ajatuksensa olisivat voineet olla paljoa onnellisemmat. Asiain nykyisellä kannalla ollen Stephenin ihailu saattoi johtua intohimon aiheuttamasta sokeudesta. Voihan olla niin, että jokaisen älykkään miehen arvostelu koitui hänen tuomioksensa.
Lauantai-iltapäivänä he joutuivat vanhempien seuraan, joten ei syntynyt enää kahdenkeskistä keskustelua heidän välillensä. Kun Elfride oli sinä iltana mennyt makuulle, hänen ajatuksensa palasivat samaan asiaan. Toisena hetkenä hän väitti olevan ilkeämielistä puhua niin ratkaisevasti kuin Knight oli puhunut, toisena se taas ilmeni hänelle aito rehellisyytenä.
»Onnetonta, millainen mitätön minä olen!» virkkoi hän huoaten. »Hänenlaisensa henkilöt, jotka liikkuvat maailmassa, eivät välitä vähääkään minun ajatuksistani enempää kuin ulkomuodostanikaan.»
Henkilö, joka on tuolla tavoin vallannut kokonaan naisen mielen, on kenties puolimatkassa hänen sydämeensä; onhan noiden kahden aseman välimatka tunnetusti varsin lyhyt.
»Lähdettekö tosiaankin pois tällä viikolla?» kysyi mrs Swancourt
Knightiltä seuraavana iltana, sunnuntaina.
He astelivat kaikin hitaasti kukkulalle kohti kirkkoa, jossa nyt oli määrä pitää viimeinen jumalanpalvelus verrattain harvinaiseen aikaan — illalla eikä iltapäivällä — ennen rappeutuneiden osien lopullista hävittämistä.
»Minä aion lähteä Bristolista Corkiin», vastasi Knight, »ja sitten menen Dubliniin.»
»Palatkaa tätä tietä ja viipykää sitten hieman kauemmin», sanoi kirkkoherra. »Viikko ei ole mitään. Olemme tuskin ehtineet kunnolla havaita teidän täällä olevan. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu —»