Pöydällä Elfriden edessä lepäsi kahdensadan punnan talletuskuitti ja sen vieressä Knightin hieno lahja. Elfrideä puistatti vilu — sitten hän tunsi poskipäihinsä tulvahtavan kuuman verivirran. Jos hän olisi voinut paperin repimällä tuhota koko asian olemattomaksi, hän olisi mielellään uhrannut kysymyksessä olevan rahasumman. Hän ei tietänyt mitä tekisi kummassakaan tapauksessa. Hän melkein pelkäsi sallia noiden kahden esineen levätä siinä toisiansa vastapäätä — niiden edustamat tarkoitukset olivat siinä määrin vastakkaiset, että sopi melkein odottaa toisen niistä ihmeen nojalla tuhoutuvan.
Sinä päivänä Elfride ei ollut paljoakaan näkyvissä. Illan tullen hän oli päässyt päätökseen ja toimi sen mukaisesti. Käärö sinetöitiin — kaipauksen kyynelen vierähtäessä, kun somat korut sinne sulkeutuivat — varustettiin osoitteella ja toimitettiin Knightin huoneeseen kirjoituspöydälle. Sitäpaitsi Elfride kirjoitti Stephenille, että hän tuskin oikein tajusi, miten hänen oli meneteltävä lähetettyihin rahoihin nähden, mutta että hän edelleenkin oli valmis täyttämään antamansa lupauksen ja menemään hänen kanssaan naimisiin. Kirjeen kirjoitettuaan hän viivytteli sen lähettämistä, vaikka olikin yhä vielä sen voimallisen tunnon vallassa, että teko oli tehtävä.
Kului muutamia päiviä. Elfridelle saapui Intiasta toinen kirje. Se saapui odottamatta, ja Elfriden isä näki sen, mutta ei virkkanut mitään — Elfride ei tietänyt sanoa, miksi ei. Tällä kertaa uutiset olivat kerrassaan yllättävät. Stephen oli toivomuksensa mukaisesti saanut tehtävän suorittaakseen, koska häntä oli pidetty siihen sopivimpana. Velvollisuutensa täytettyään hänen piti saada kolmen kuukauden loma. Hän kirjoitti tulevansa kirjeensä jäljessä viikon kuluessa ja aikovansa käyttää tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen hänen isäänsä suostumaan heidän kihlaukseensa. Sitten seurasi sivu, jossa hän ilmaisi jälleennäkemisestä itselleen ja Elfridelle koituvaa iloa, ja lopuksi se tieto, että hän aikoi kirjoittaa laivanvarustajille pyytäen heitä sähköteitse Elfridelle ilmoittamaan, milloin häntä kotimaahan kuljettava laiva olisi näkyvissä — tietäen, kuinka tervetullut sellainen ilmoitus olisi.
Elfride eli ja liikkui kuin unessa. Knight oli aluksi melkein suuttunut hänen itsepintaisesti kieltäytyessään ottamasta lahjaa vastaan — ja kieltäytymistapa oli loukannut häntä aivan yhtä paljon kuin itse tosiasia. Mutta Knight huomasi, että Elfride alkoi näyttää kiusaantuneelta ja sairaalta — ja hänen harminsa lieveni pelkäksi neuvottomuudeksi.
Knight ei nyt enää pysytellyt talossa pitkiä tunteja, kuten aikaisemmin, vaan teki sen muinaistieteellisten ja geologisten retkeilyjensä keskukseksi. Hän olisi mielellään heittänyt korttinsa menemään ja lähtenyt pois, mutta ei voinut sitä tehdä. Niin hän käytteli hyväkseen sukulaiselle kuuluvia erioikeuksia ja kulki kartanossa sisään ja ulos mielin määrin — kuitenkin yhä jääden.
»Minä en halua jäädä tänne enää päiväksikään, jos läsnäoloni on epämiellyttävä», sanoi hän eräänä ehtoopäivänä. »Aluksi te valititte, että minä kohtelin teitä liian ankarasti, ja nyt, kun olen teille ystävällinen, te kohtelette minua ynseästi.»
»Ei, ei, älkää niin sanoko.»
Heidän omituinen alkututtavuutensa oli tehnyt heidän suhteensa tavallisuudesta poikkeavaksi. Siitä aiheutui, että he mielellään lausuivat julki kaikki erimielisyydet ja jättivät lausumatta kaikki miellyttävämmät seikat.
»Minun tekee mieleni lähteä pois ja olla milloinkaan enää teitä rasittamatta», jatkoi Knight.
Elfride ei virkkanut mitään, mutta hänen silmiensä ja kalpeiden kasvojensa kaunopuheinen ilme riitti hyvin moittimaan Knightia hänen karuudestansa.