Tämän iltapäivän kuluessa Elfride johtui ajattelemaan, että joltakin rantakalliolta voisi nähdä höyrylaivan muutamia tunteja ennen sen saapumista.
Hän oli kerännyt riittävästi uskonnollisia voimia voidakseen suorittaa sellaisen ylimääräisen teon. Teko oli tämä: lähteä johonkin kohtaan rannalle ja tähystellä laivaa, joka toi kotiin hänen tulevaa puolisoansa.
Oli pilvinen ehtoopäivä. Useasti ennen oli Elfriden päätöksen kumonnut harmaja taivas, ja vaikka hän tapasikin vakuutella itselleen, että pilvien toisella puolella sää oli niin kaunis kuin suinkin sopi toivoa, hän ei kumminkaan voinut johdella mitään käytännöllisiä tuloksia tuosta haavelmastaan. Nyt hänen mielialansa oli sellainen, että se hyvin sointui pilviseen taivaaseen.
Noustuaan kartanon takana olevalle kukkulalle ja asteltuaan sen yli Elfride tuli pienen joen partaalle. Hän käytti sitä oppaanaan rannikolle kulkiessaan. Se oli pienempi kuin heidän oman laaksonsa joki ja virtasi korkeammalla. Sen uoman rinteet olivat pensaiden peittämät, mutta alhaalla missä vesi virtasi, oli pehmeä, viheriä ruohomatto, neljän tai viiden jalan levyinen.
Talvella vesi virtasi yli ruohikon, kesällä, kuten nyt, se lirisi pitkin kapeata kanavaa.
Elfridestä tuntui kuin olisi joku häntä katsellut. Hän kääntyi ja näki mr Knightin. Hän oli tullut laaksoon kukkulan kupeelta. Elfride tunsi ilon väristystä ja salli kapinallisesti sen vallita.
»Olettepa osunut yksinäiseen paikkaan!»
»Minä menen rannikolle noudatellen jokea. Minä uskon sen tyhjentyvän verrattain lähellä hopeiseksi vesisuihkuksi korkeassa putouksessa.»
»Miksi kannatte tuota raskasta kaukoputkea?»
»Katsellakseni merelle», vastasi Elfride heikosti.